Miksi Sony α7, osa 1: inspiraatio

Vuonna 2012 ostin ystävän suosituksesta ensimmäinen oman digikamerani, joka oli sittemmin vanhentunut Sony Nex-5N. Peilittömät mikrojärkkärit ja niiden uusi tekniikka olivat minulle tuolloin vielä täysin tuntemattomia. Minulle riitti yksinkertaisesti se, että kamera oli suhteellisen pienikokoinen ja että siihen sai vaihtaa mieleisensä objektiivin. Kuvanlaadun suhteen uskoin lukemiani arvioita, joissa sanottiin kameran tarjoavan todennäköisesti parasta laatua omassa hintaluokassaan. Kuvauksen ergonomiaa tai muita ominaisuuksia en juuri osannut pohtia, vaan aloittelijalle tyypilliseen tapaan etsin sitä kuuluisaa ”kameraa, jolla saa hyviä kuvia”.

Olin onnekas, sillä Sony Nex-5N osoittautui kameraksi, joka oli tarpeeksi yksinkertainen ja inspiroi minua ottamaan kuvaamaan aivan toisella tavalla kuin mikään aikaisemmin kokeilemani kamera. Sony Nex-5N oli pieni-suuri kamera, jolla otin eräät tärkeimmistä kuvistani ja opin tuntemaan sen niin hyvin, että olisin osannut kuvata sillä vaikka unissani. Vaikka olin periaatteessa hyvin tyytyväinen 5N:ään, alkoi kahden ja puolen vuoden sekä noin 90 000 kuvan jälkeen kameran käyttöön hiipiä tietty kyllästymisen tunne. Tuhansien kuvien jälkeen kamera oli hitaasti, samoin kuin sen musta runko ja lcd-näyttö, menettänyt inspiroivan loisteensa. Olin yksinkertaisesti käyttänyt sen tarjoaman inspiraation loppuun, eikä kamera tarjonnut enää uusia yllätyksiä. Myös tietyt yksityiskohdat kameran käytössä olivat alkaneet häiritä minua, joista vähäisimpiä eivät olleet etsimen puute ja kädet ojossa kuvaaminen. Toisin sanoen minusta oli alkanut tuntua, että on aika vaihtaa laitteistoa.

DSC00332

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Touit 2.8/50M, f/14, 1/160sek, ISO1250, Raw

Sonyn α7-sarja sekä α6000 olivat uudeksi kameraksi luonnollisia vaihtoehtoja, mutta niiden kaikesta teknisestä ylivertaisuudesta huolimatta epäröin silti, kykenisikö kumpikaan niistä olemaan yhtä inspiroiva kuin vanha 5N. Vaikka monet korostavat sitä, ettei käytetyllä kameralla ole viime kädessä paljoakaan väliä, on minun mielestäni asia itseasiassa juuri toisin päin. Kuka tahansa kuvaamiseen intohimoisesti suhtautuva tietää, että ajan myötä kameraan rakentuu tietyn tyyppinen suhde. Hyvin toimivasta kamerasta voi tulla kehon jatke tavalla, johon liittyy tietty flow-kokemus kuvaamisessa. Toisaalta huonosti omassa kuvaamisessa toimiva laite voi olla myös turhauttava kokemus, joka tekee kuvaamisesta työlästä eikä innosta kokeilemaan tai leikkimään kameralla. Päädyin lopulta ottamaan α7:n sen vuoksi, että se tuntui tarjoavan parempaa ergonomiaa kuin α6000. Tietysti olin utelias myös isomman kennon suhteen, mutta kuvanlaadun parantaminen ei ollut minulla päällimmäisenä mielessä, sillä olin ollut varsin tyytyväinen myös 5N:ään. Viime kädessä α7:ssa kiinnostikin ehkä eniten se, että se näytti mielestäni korkeamman profiilin kameralta, joka tuntui esimerkiksi etsimensä puolesta lupaavan perinteisempää kuvaamisen tapaa kuin vanha 5N tai α6000.

Kun α7 oli sitten viimein kädessäni, jouduin uuden ja hiukan oudolta tuntuvan laitteen kanssa pohtimaan, olisiko siitä vanhan 5N:n korvaajaksi ”inspiraation johdattimena”. Sonyn Nex-konseptin kautta olin vakuuttunut siitä, että kameran pieni koko on yksi keskeinen inspiraatiotekijä, sillä pienikokoisen kameran kanssa kuvaamisen kynnys on pieni ja kuvaaminen välittömämpää kuin esimerkiksi perinteisissä järkkäreissä, joissa kuvaamista häiritsee tietty kuvaamisen vakavuus. Kuvattuani pari vuotta 5N:llä tajusin, että en tule koskaan hankkimaan isokokoista kameraa kuvanlaadun, ammattimaisuuden tai jonkin muun uskottavuustekijän vuoksi.

Sony α7 on selvästi vanhaa 5N:ää isompi eikä kameraa voi enää sanoa täysin varauksetta ainakaan pieneksi, mutta se ei ole myöskään iso. Ehkä keskikokoinen mikrojärkkäri olisi sopiva määritelmä. Omasta mielestäni α7 onkin juuri sopivan kokoinen, sillä sen vähän isompi koko tarjoaa samalla myös paremman ergonomian. Kamerasta saa hyvän otteen, eikä käsi kipeydy samalla tavalla kuin 5N:llä, jota piti puristaa kolmella sormella. Myös kameran fyysinen käyttöliittymä on ehdottomasti plussaa vanhaan 5N:n verrattuna ja sen tärkeimpänä yksityiskohtana pidän omaa erillistä säädintä valotuksen korjaamista varten.

Toinen keskeinen inspiraatiotekijä vanhassa 5N:ssäni oli ollut se, että peilittömyyden ansiosta tulevan kuvan näki reaaliajassa kameran lcd-näytöltä. Käytännössä tämä tarkoitti oikean dynamiikan, valotuksen korjailun, valkotasapainon, värien ym. näkemistä suoraan kuvaamistilanteessa. Peilittömyyden ansiosta kuvaaminen oli hyvin vaivatonta, sillä koekuvia tai oikeita asetuksia ei tarvinnut ensin kokeilla, vaan saatoin syöksyä suoraan tilanteisiin. Vaikka 5N oli melko vaatimaton kamera verrattuna esimerkiksi peilikoneistolla varustettuihin järkkäreihin, näyttivät ne minusta kömpelöiltä vehkeiltä sen jälkeen kun olin tottunut tähän uuteen kuvaamisen tapaan.

Tässäkin suhteessa Sony α7 vie kuvaamisen toiselle tasolle, sillä sähköisen etsimen (evf) ansiosta kuvaaminen on vieläkin vaivattomampaa. Etsimen kuva on paitsi terävä ja kirkas, myös elävä tavalla, joka ensimmäisellä kerralla toi minulle mieleen lapsuuteni Viewmaster-laitteet. Katsomalla ulkomaailmaa etsimen läpi tuntuu kuin sitä katsoisi valkokankaalta pimeässä elokuvateatterissa. Tapahtumat ja tilanteet ilmestyvät kuvaan sen laidoilta samalla kun itse ohjaan kuvakulmia ja rajauksia. Etsinkuva toimii erinomaisesti niin kirkkaassa auringonpaisteessa kuin myös pimeässä, jossa tuntuu kuin se olisi pimeänäkölaite. α7:n sähköinen etsin onkin minulle tärkein yksittäinen uudistus, joka tuntuu omassa kuvaamisessani hyvin konkreettisesti. Kenties enemmän kuin mikään muu, juuri etsin inspiroi etsimään ja kokeilemaan erilaisia kuvia ympäristöstä.

DSC03479

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/5.6, 1/2000sek, ISO100, Raw

Viime kädessä minua inspiroi α7:ssa myös se, että korkeamman profiilin omaavana kamerana se näyttää enemmän ”oikealta” kameralta, olematta kuitenkaan perinteisten järjestelmäkameroiden tavoin huomiota herättävä. Vanhassa 5N:ssä minua alkoi ehkä eniten tökkimään kädet ojossa kuvaaminen, mikä tuntui yksinkertaisesti hieman nololta eikä ollut enää linjassa oman kuvaamistapani kanssa. α7:n kanssa koen olevani paremmin fokusoitunut kuvaamistilanteeseen, sillä kamera tukee sitä hyvän etsimen ja paremman ergonomian kautta. Voinkin sanoa hyvin tyytyväisenä, että α7:n kanssa kuvaaminen on ennen kaikkea hauskaa, eikä vanhaan 5N:ään ole enää paluuta. Sony on onnistunut kameran kanssa hyvin eivätkä inspiraatiotekijät ole kadonneet matkan varrella.

Onko Sony α7 sitten täydellinen kamera, josta ei löydy mitään kritisoitavaa? Ei tietenkään. Jos vertaan vanhaan 5N:ään, niin omalla kohdallani suurin murhe on kosketusnäytön puute. Vaikka yleisesti ottaen kosketusnäytöille ei mielestäni ole juuri käyttöä kameroissa, on se kuitenkin ylivoimainen tarkennuspistettä siirrettäessä. En ymmärrä miksi Sony on jättänyt sen pois α7:sta, sillä tarkennuspisteen siirtäminen näyttöä hipaisemalla on paitsi nopeaa ja tarkkaa, myös viestii tietyn tyyppisestä kuvaamisen innovoinnista. Nyt tarkennuspisteen siirtäminen napeilla tuntuu toivottoman vanhanaikaiselta. Toivon todella vahvasti, että kosketusnäyttö palaa sarjan tulevissa malleissa.

Toinen itseäni α7:ssa ihmetyttävä yksityiskohta on se, ettei eturullan ja takarullan toimintoja saa ohjelmoitua haluamallaan tavalla. Olen tyytyväinen siihen, että eturullan saa ohjelmoitua aukolle, mutta jostain käsittämättömästä syystä takarullaa ei voi ohjelmoida iso-arvon säädölle (korjatkaa jos olen väärässä). Ideaalitapauksessa haluaisin pystyä nostamaan tai laskemaan iso-arvoa kameran antamasta arvosta yhden ev:n pykälin, mikä mahdollistaisi hyvin nopean suljinajan hallinnan kuvaamishetkellä. Onneksi iso-arvon säätö on melko vaivatonta funktio-näppäimen kautta, vaikka yhtä nopeaa se ei olekaan.

-Toni Ahvenainen

This Post Has 3 Comments

  1. johannes57

    Kirjoitit heti ensi lauseessa: ”Vuonna 2012 ostin ystävän suosituksesta ensimmäinen oman digikamerani, joka oli sittemmin vanhentunut Sony Nex-5N”. Kolmessa vuodessako Sohnyn kamerat vanhenee, kannattaneeko hankkia.

    1. Toni Ahvenainen

      Moikka Johannes57 ja heti ensin kiitos ensimmäisestä blogiini kirjoitetusta kommentista!! Olen kovin iloinen, että blogin alkaa hiljalleen löytämään yleisöään. :-)

      Sitten siihen vanhenemiseen. Viittaan tuolla ensimmäisellä lauseella erityisesti siihen, että Sony Nex-5N ei ole enää Sonyn nykyisessä tuotevalikoimassa vaan sen ovat korvanneet A5100 and A6000 mallit. Samaan syssyyn lisään myös, että Sony tuo kieltämättä uusia malleja aika nopeassa tahdissa markkinoille – minun mielestäni liiankin nopeasti. Toinen asia on sitten se, miten nopeasti kukin henkilökohtaisesti katsoo oman kameransa vanhentuvan. Omasta mielestäni Nex-5N tarjoaa edelleen erittäin hyvää kuvanlaatua vielä kolmen vuoden jälkeenkin ja oma kappaleeni toimii moitteettomasti vieläkin vaikka suljin on laukaistu yli 90 000 kertaa. Käytin omaa kameraani viimeksi tänään vailla vanhenemisen tai kompromissin pelkoa. Olisin voinut hyvin tuossa 5N:ssä pysyäkin vielä useamman vuoden (varsinkin kun minulla on hyvät linssit siihen), mutta kun mahdollisuus siirtyä A7:n tuli vastaan niin päätin kokeilla – pitkälti etsimen ja kennon koon vuoksi. Eli lyhyesti sanoen, eivät Sonyn eikä muidenkaan valmistajien kamerat varsinaisesti vanhene vielä kolmessa vuodessa. Moni kuvaa vieläkin esimerkiksi kohta kuusi vuotta vanhalla Canon 5DMII:lla ottaen laadukkaita kuvia joka päivä. Toisaalta ne jotka haluavat omistaa aina uusinta uutta, joutuvat hyväksymään sen, että tuote kuin tuote vanhenee noin vuodessa.

      Kiitos vielä kommentistasi!
      -Toni

  2. Pingback: Miksi Sony α7, osa 2: Full Frame | Year of the Alpha

Vastaa käyttäjälle Toni Ahvenainen Cancel comment reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *