Esittelyssä EIZO CG279X – artikkelisarja monitoreista 2/3

Viime vuonna minulta hajosi pitkään käyttämäni Yamakasi-merkkinen monitori ja jouduin tilanteeseen, jossa minun oli löydettävä itselleni kokonaan uusi näyttö. Kävin läpi markkinoiden tarjontaa yli puolen vuoden ajan ja ajattelin samalla, että kirjoittaisin kokemuksistani artikkelin blogiin, joka hyödyttäisi myös muita samassa tilanteessa olevia. Lopulta asiaa monitoreista syntyi paljon enemmän ja päätin tehdä kolmiosaisen artikkelisarjan aiheesta. Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa kirjoitin monitorimarkkinoiden ansoista ja kävin läpi lyhyesti monitorin hankintaan liittyviä teknisiä seikkoja.

Puolen vuoden raskaan etsintävaiheen jälkeen päädyin lopulta hankkimaan Eizon CG279X -monitorin, joka palvelee minua valokuvauksen ja kuvankäsittelyn tarpeissa. Päätös ei ollut helppo ja se vaati tietyn tyyppisen uskonloikan, sillä Eizo oli täysin eri hintaluokassa ja eri tyyppinen monitori, mitä olen koskaan käyttänyt aiemmin. Tässä artikkelisarjan toisessa osassa jaan kokemuksiani hankkimastani Eizo CG279X monitorista ja pyrin avaamaan sitä, minkä vuoksi päädyin kaikista valmistajista juuri Eizoon. Tämän lisäksi tavoitteeni on valottaa myös sitä ajatteluprosessia, mikä johti minut hankkimaan ensimmäisen laatumonitorini. Uskon, että ajatusten jakamisesta on hyötyä myös heille, jotka ovat kenties samankaltaisessa tilanteessa.

Epäluotettava Yamakasi ja omat erheeni kalibroinnissa

Mainitsin jo artikkelisarjan ensimmäisessä osassa, että aikaisemmin käytössäni oli korealainen 27-tuuman Yamakasi -merkkinen näyttö. Vaikka näyttö oli teknisesti ottaen varsin kohtuullinen, sen kanssa työskennellessä keskeiseksi ongelmaksi muodostui luotettavuus – ja toisaalta myös se, että olin hiukan naiivilla tavalla uskonut kalibroinnin olevan ihmeitä tekevä hopealuoti, joka tuottaisi automaattisesti ”oikeat värit”.

Käytin Yamakasin kanssa Colormunkin kalibraattoria, jonka avulla sain kalibroitua näytön, vaikka Yamakasissa oli todella minimaaliset mahdollisuudet säätää näyttöä millään tavalla (pelkkä kirkkaudensäätö ilman minkäänlaista digitaalista menua). Kuvakin näytti kalibroinnin jälkeen paremmalta, mutta mitään todellista tietoa väri- ja sävytoiston tarkkuudesta minulla ei ollut. Mielenkiintoisesti kuvan kirkkaus ja väritasapaino muuttuivat aina hieman, jos kalibroin näytön heti uudelleen edellisen kalibroinnin jälkeen. Minkäänlaista validointia, eli kuvan kirkkauden ja väritasapainon tarkistusta, en ollut tehnyt koskaan, sillä ymmärrykseni kalibroinnista oli aika rajoittunutta: kuvittelin sävyjen ja värien olevan automaattisesti kohdallaan kalibroinnin ansiosta. Tuskin olen ainoa, joka on jossain vaiheessa haksahtanut tällaiseen idealismiin ja ”sokeaan” kalibrointiin.

Tosiasiassa näyttöjen toisto ei ole ikinä täysin kohdallaan edes kalibroinnin jälkeen, vaan kyse on pikemminkin siitä, minkälaisia vaihteluja olemme valmiita sietämään. Tämän lisäksi paneeleilla on myös omat tekniset rajansa, jotka rajoittavat signaalin korjaamisen mahdollisuutta. 8-bitin massavalmistuspaneeli ei muutu erityisen laadukkaaksi, vaikka sitä kalibroitaisiin kuinka tarkasti ja tarkkuuden saavuttaminen yhdellä osa-alueella saattaa tuottaa ongelmia jollakin toisella alueella. Tästä esimerkkinä vaikkapa suuret sävynvaihtelun korjaukset, joilla saadaan kalibroinnin aikana mitattavat sävykirkkaudet kohdalleen, mutta aiheutetaan samanaikaisesti epäjatkuvuuksia muiden sävyjen välille. Vielä Yamakasia käyttäessäni olin kalibroinnin syvemmästä olemuksesta täysin tietämätön ja luotin aika pitkään siihen, että kalibroitu näyttöni kyllä toistaa kuvan sellaisena kuin pitääkin. Tosiasiassa Yamakasin kalibroitavuus oli todella rajoittunutta.

Tämä muodostui ongelmaksi erityisesti pitkäkestoisten projektien kanssa ja tuli ilmi näytön epäluotettavuutena. Projektia aloittaessani saatoin kalibroida näytön sillä ajatuksella, että ”nyt tehdään tarkkaa työtä”. Kun projekti sitten venyi, vaikka puolikin vuotta, niin näytön pystyi tietysti kalibroimaan uudelleen, ja eronkin huomasi taas – mutta en ikinä voinut olla varma siitä, oliko toisto nyt tarkempaa vai huonompaa. Puoli vuotta aikaisemmin käsitellyt kuvat saattoivat välillä näyttää tukkoisilta, mutta johtuiko tukkoisuus omasta hutiloinnistani vai näytön epätarkasta kalibroinnista? Ja jos syynä oli kalibroinnin epätarkkuus, niin kumpi kalibroinneista oli oikein, ja pitikö nyt korjata vai luottaa siihen, että ”kuva on tosiasiassa hyvä, vaikka näyttää erilaiselta”?

Vaikka kalibroinnin pitäisi teoriassa ratkaista juuri tällaiset ongelmat, käytännössä työskentelyäni rasitti taustalla piilevä jatkuva epätietoisuus siitä, että toistuivatko kuvat näytöllä oikein. Ja kuten kaikki kuvaajat tietävät, omakin väriestetiikka ja maku ovat usein liikkeessä ja on erityisen haastavaa, jos tukena ei ole mitään kiinteitä referenssipisteitä. Jaksoin valitettavasti painia epävarmuuden kanssa useamman vuoden, sillä en ymmärtänyt monitoreista ja värienhallinnasta tarpeeksi, enkä sitten osannut etsiä ratkaisujakaan. Ymmärrykseni asiasta oli sen verran ohutta, että en edes tunnistanut ongelmaa, vaikka se rasitti tekemistäni ja teki siitä tarpeettoman raskasta.

Siten Yamakasin hajoaminen olikin ehkä jonkin sortin onnenpotku, sillä kuolleeksi pimentynyt näyttö ”putsasi pöydän” ja antoi minulle mahdollisuuden etsiä ratkaisuja niin sanotusti ”laatikon ulkopuolelta”. En kuitenkaan halua panetella Yamakasia enempää kuin on tarve, sillä se oli aikanaan selvä ’step-up’ omassa työnkulussani ja olen tehnyt sen kanssa monet itselleni tärkeät kuvat. Sitä paitsi on selvää, että kaikki kuvaajat aloittavat jollakin satunnaisella ja usein toimistokäyttöön tarkoitetulla monitorilla, ehkä useammallakin, ennen kuin monitorin laatuun aletaan kiinnittää huomiota. Toisaalta uskon myös, että monet sinnittelevät sillä satunnaisella monitorilla tarpeettomankin pitkään, aivan kuten minäkin tein, ja että parempien välineiden hankkiminen saattaisi tukea omaa kehitystä jo aikaisemminkin. Sen vuoksi omaa monitoria kannattaa välillä katsoa vähän kriittisestikin ja arvioida sitä, miten hyvin se palvelee kokonaisuutta.

Softapohjaisen ja laitepohjaisen kalibroinnin ero

Katsoessani Yamakasiin ja kalibrointiin liittyviä ongelmiani nyt jälkeenpäin, on minulle nyt selvää, että niihin on liittynyt erot softapohjaisen ja laitepohjaisen välillä. Nykyään suurin osa valokuvaajista jo tiedostaa sen, että monitori olisi hyvä kalibroida, mikäli aikoo tehdä värikriittistä työskentelyä. Suurin osa kuvaajista ei kuitenkaan vielä tiedä, enkä minäkään tiennyt, mitä eroa on softapohjaisella ja laitepohjaisella kalibroinnilla. Sen vuoksi erot on hyvä kerrata lyhyesti tässä artikkelissa.

Softapohjainen kalibrointi tarkoittaa sitä, että monitori ei tarjoa laitepohjaista kalibrointia ja kalibrointi toteutetaan ohjelmallisesti. Käytännössä monitoriin, sen toistoon tai ominaisuuksiin, ei kosketa tällöin lainkaan, vaan ohjelmisto tietokoneella yrittää kompensoida monitorin toistossa olevat värivirheet muokkaamalla näytönohjaimelta lähtevää signaalia. Teknisesti ottaen tämä ei oikeistaan ole monitorin kalibrointia lainkaan vaan pikemminkin näytönohjaimen profilointia ja siihen liittyy monia heikkouksia. Ensiksikin kyse on 8-bittisen signaalin käsittelystä sillä tavoin, että signaalin erottelukyky heikkenee väistämättä kalibroinnin seurauksena. Esimerkiksi monitorin saavuttama teoreettinen väritoisto (esim. 16,7 miljoonaa sävyä) supistuu softapohjaisessa kalibroinnissa, sillä monitorin värivirheiden kompensoimiseksi yksittäistä värisignaalia (R, G tai B) voidaan pelkästään vaimentaa, että se saavuttaisi tasapainon muiden värisignaalien kanssa. Tämä heikentää väistämättä kirkkautta, kontrastia ja värien määrää näytöllä. Toiseksi 8-bittisen signaalin dynamiikkaa venyttämällä tai supistamalla rikotaan helposti myös sävyjen jatkuvuutta ja tuotetaan paikallisia sävyrepeämiä. Softapohjainen kalibrointi ei myöskään ratkaise sellaisia tilanteita, jossa monitoria käytetään jonkin toisen tietokoneen kanssa, sillä kalibrointi joudutaan suorittamaan aina uudelleen alusta, mikäli jokin elementti signaalipolussa vaihtuu, oli se sitten tietokone, näytönohjain tai jokin muu. Softapohjaisen kalibroinnin hölmöys onkin siinä, että monitorin toiston virhettä yritetään korjata ”kalibroimalla” (=vääristämällä) näytönohjaimelta lähtevää signaalia. Mikäli monitori toistaa sinistä väriä liian vähän, näytön ohjain ohjataan lähettämään signaalia, jossa on liikaa sinistä; virhettä yritetään korjata vastavirheellä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että monitorin erottelukyky saattaa usein huonontua softapohjaisen kalibroinnin seurauksena. Tästä on eittämättä ollut kyse, taistellessani Yamakasin kanssa.

Laitepohjaisessa kalibroinnissa lähdetään ratkaisemaan ongelmaa täysin toisella tavalla. Näytönohjaimen signaali oletetaan puhtaaksi lähtökohdaksi ja kalibrointi ulottuu signaalia toistavan monitoriin ominaisuuksiin hienosäätäen niitä mahdollisuuksien mukaan. Tällä tavoin pyritään virittämään signaalia toistava laite, siis monitori, mahdollisimman neutraaliksi ja pidetään itse signaali koskemattomana. Monet visuaaliseen työskentelyyn tarkoitetut monitorit tarjoavat laitepohjaista kalibrointia, mutta kuinka syvälle vievän kalibroinnin ne mahdollistavat, eroaa monitorista toiseen. Erot kalibroitavuudessa näkyvät usein monitorien mukana tulevissa ohjelmistoissa ja niiden ominaisuuksissa. Vaikka itse kalibrointi on usein automaattista, ohjelmistojen ominaisuudet ja niiden mahdolliset rajoitteet antavat jonkinlaisen kuvan monitorin kalibroitavuuden syvyydestä. Joka tapauksessa on oleellista ymmärtää ero softapohjaisen ja laitepohjaisen kalibroinnin välillä ja muistaa se, että laitepohjaista kalibrointia tarjoavat monitorit ovat aina parempia kuin softapohjaiset ratkaisut – ja pahimmillaan softapohjainen kalibrointi saattaa vain huonontaa monitorin toistoa ja erottelukykyä.

Kuinka päädyin Eizoon

Koska Yamakasiin liittyvät kokemukseni olivat mitä olivat, uuden monitorin lähtökohtana oli ennen kaikkea se, että monitorin olisi tarjottava luotettava ja toimiva ratkaisu omaan työnkulkuuni. Tietysti myös monitorin suorituskyky oli tärkeä tekijä, mutta vielä tärkeämpää minulle oli se, hankkimani monitori solahtaisi saumattomasti osaksi työnkulkuani ja tarjoaisi kuvankäsittelylle sen kiinteän referenssipisteen, jota olin kaivannut jo vuosien ajan. Pääpainopisteenä tulisi olemaan kuvien käsittely, jossa monitori tulisi olemaan ennen kaikkea työkalu. Video-ominaisuudet eivät ole minulle niin tärkeitä, mutta en nähnyt niiden aiheuttavan haittaakaan, sillä tulevaisuus on hyvä pitää avoimena.

Olin alun perin sulkenut monitorivalmistajista Eizon pois, sillä mielikuvissani merkki oli kallis ja uskoin, että samanlaista kuvanlaatua voisi saada halvemmalla joltakin toiselta valmistajalta. En varsinaisesti tiedostanut sitä silloin, mutta katsoessani asiaa nyt jälkeenpäin, ajattelutapani kuvastaa hyvin sitä logiikkaa, jolla kolmannet osapuolet pyrkivät markkinoimaan omia halvempia versioitaan tunnustetuista merkkituotteista. Kun esimerkiksi Samyang tekee oman halvemman versionsa Sonyn 85mm F1.4 GM objektiivista, sen kysyntä perustuu siihen, että osa GM-objektiivia haluavista päätyy ostamaan Samyangin version, koska he uskottelevat itselleen sen ”olevan yhtä hyvä”. Kyse on tietoisesta tuotesuunnittelusta ja markkinoinnin logiikasta. Tosiasiassa kolmansien osapuolten halvemmat versiot eivät kuitenkaan ole juuri koskaan niin hyviä. Niillä on kuitenkin vahvat puolustajansa ja tällä tavoin ne onnistuvat saavuttamaan pienen markkinaosuuden. Tätä hahmotustapaa seuraten minäkin ajattelin, että kartoittamalla tarkasti markkinoiden ja etsimällä korvaavia tuotteita saattaisin onnistua tekemään ”hyvät kaupat” valitsemalla jonkin halvemman merkin kuin Eizon (vaikka tämän ymmärsin kyllä vasta koko prosessin jälkeen).

Kuten kerroin jo artikkelisarjan ensimmäisessä osassa, olin melko tyrmistynyt, kun huomasin, että monitorimarkkinoiden viidakossa oli tarjolla paljon sellaisia näyttöjä, jotka olivat tavalla tai toisella varsin keskeneräisiä. Useinkaan ohjelmistot eivät toimineet, ja välillä myös suorituskykyä kuvattiin turhan sinisilmäisesti tai se toteutui vain pienellä osa-alueella. Monissa näytöissä myös tingitään kuvan tasalaatuisuudesta, jolloin esimerkiksi valkotasapaino voi heittää aika paljonkin paneelin pinta-alalla. En tarkoita näillä esimerkeillä markettien parin sadan euron halpanäyttöjä, vaan monitoreita, jotka maksavat yli 700 euroa, ja joita markkinoidaan valokuvaajille ja muille visuaalisen työn tekijöille. Varsin kalliistakin tuotteista saattoi tarkemman tutkinnan perusteella paljastua ikäviä epäkohtia, ja lopulta päätin, että en ainakaan suostu ostamaan kallista kompromissia, sillä mikään ei ole niin kallista kuin kallis tuote, joka ei toimi.

Harhailtuani tarpeeksi markkinoinnin ja monitoriarvioiden viidakoissa aloin lopulta itsekin nähdä sen, miksi Eizo on niin suosittu vaihtoehto visuaalista työtä tekevien parissa. Kyse on paitsi teknisestä suorituskyvystä, mutta ennen kaikkea myös siitä, että Eizolla on kokonaisuus ja laadunvarmistus erittäin hyvin hallinnassa. Tarkoitan tällä sitä, että Eizon tuotteet on suunniteltu toimimaan moitteettomasti työnkulun näkökulmasta katsottuna. Monitorit ovat korkeatasoisesti muotoiltuja ja pitävät sisällään monipuoliset liitännät. Ohjelmisto toimii ja se on suunniteltu vakuuttavasti erilaiset ammattilaisvaatimukset huomioon ottaen (Eizo on kehittänyt omaa ColorNavigator ohjelmistoaan vuodesta 2003 alkaen, mikä on aika paljon enemmän kuin muilla valmistajilla). Suorituskyky ja kalibroitavuus kaikkine yksityiskohtineen ovat parasta mitä markkinoilla on tarjolla. Ja jopa monitoriin painettu logo on tehty huomaamattomaksi siten, ettei se häiritsisi työnkulkua.

Tämän lisäksi Eizo tarjoaa monitoreilleen poikkeuksellisen hyvän takuun, mikä kyllä vaikutti kiinnostukseeni Eizoa kohtaan, sillä suunnittelin hankkivani näytön pitkäikäiseen käyttöön. Eizon tarjoama viiden vuoden takuu ei kata pelkästään laitetta, eli sitä, että monitori pimenisi jonain päivänä, vaan siihen sisältyy myös 10 000 käyttötunnin takuu kirkkaudelle, väreille ja kontrastille. Mikäli 10 000 käyttötuntia jakaa 8 tunnin päiville ja viiden päivän työviikoille, se tekee noin 5 vuotta päivittäistä käyttöä. Myös netistä löytyvät käyttökokemukset puhuvat kestävyyden puolesta, sillä osa käyttäjistä kehuu oman monitorinsa kalibroituvan yhtä tarkasti kuin ostettaessa vielä 10 vuoden jälkeenkin.

Lopulta minun täytyi tunnustaa se, minkä jo tavallaan tiesinkin, että Eizo on vahva ja kenties poikkeuksellinenkin merkki monitorivalmistajien kentällä. Päädyin siten tarkastelemaan Eizon tarjoamia malleja tarkemmin, ja vaikka välillä harhailin muidenkin valmistajien sivuilla, palasin lopulta aina takaisin Eizon sivuille ja tiesin, että tuleva monitorini tulisi olemaan merkiltään Eizo.

Eizo monitorien valmistajana

Eizo on ollut vuosikymmeniä graafisten teollisuudenalojen sekä muiden visuaalista työtä tekevien ykkösvalinta. Yritys on valmistanut näyttöjä jo yli 50 vuotta alkaen muun muassa Space Invaders -kolikkopelin crt-näytöistä. Sen historiaan mahtuu myös monia alan kehityksen keskeisiä kulmakiviä, kuten esimerkiksi vuonna 2004 julkistettu CG220, joka oli ensimmäinen kokonaan AdobeRGB -väriavaruuden toistamaan kykenevä näyttö. Eizo valmistaa edelleen tänä päivänä monia sellaisia näyttöjä, joita pidetään yleisesti kehityksen huippuina tai oman alansa referenssinäyttöinä, kuten esimerkiksi 32-tuumaista ja yli 30 000 euroa maksavaa Eizo Prominence HDR-näyttöä. Käsittääkseni Eizon toimintaperiaatteena onkin ollut se, ettei yritys kilpaile hinnalla vaan laadulla. Sen vuoksi se ei esimerkiksi valmista lainkaan hinnalla kilpailevia kuluttajatuotteita tietokonekauppojen hyllyille, vaan kaikki ColorEdge-sarjan näytöt ovat aidosti ammattilaistyöhön valmiita työkaluja.

Eizo valmisti ensimmäisen ColorEdge-sarjan näytön jo vuonna 2003. Lähde: Eizo.

Eizo jakaa visuaaliseen työskentelyyn suunnatut ColorEdge-sarjan näytöt kolmeen eri luokkaan: CS, CG ja CGX. Erot luokkien välillä ovat karkeasti kuvattuna siinä, että erilaiset erikoisominaisuudet lisääntyvät hierarkiaa ylös kiivetessä. Kannattaa huomata, ettei luokkien välillä ole suurta laatueroa, ja esimerkiksi sävy- ja väritoisto ovat CS-sarjan malleissa samalla tavoin huippuluokkaa kuin kalliimmissakin malleissa. CS-luokan näytöt ovat samanaikaisesti myös ominaisuuksiltaan varsin kilpailukykyisiä verrattuna muiden valmistajien vastaavan kaltaisiin malleihin. Ne tarjoavat 10-bittisiä paneeleita, laitepohjaista kalibrointia, kirkkauden toiston tasausta ja niin edelleen, eli kaikki tarvittava hyvään työkäyttöön löytyy jo CS-luokan monitoreista.

CG-luokan mallit tuovat mukanaan monitorin sisäisen kalibraattorin sekä jonkin verran paremman kontrastin. Sisäinen kalibraattori on tavallaan erikoistoiminto, joka on tarjolla vain Eizolla ja siinä mielessä CG:t ovat juuri Eizoa itseään. Omasta mielestäni CG:t tarjoavat myös monelle kuvaajalle ehkä parhaan hinta/laatu -suhteen, sillä ne eivät ole kovin paljon kalliimpia kuin CS-luokan mallitkaan, mutta sisältävät sisäisen kalibraattorin – tällöin monitorin mukana ei tarvitse hankkia omaa erillistä kalibraattoria ja ottaen huomioon tämän, kustannuserot mallien välillä eivät ole enää niin suuria. Sisäinen kalibraattori lisää käyttömukavuutta ja -varmuutta kyllä merkittävällä tavalla.

Lopulta hierarkian kärjestä löytyvät CGX-luokan mallit, jotka ovat kaikki markkinoiden huippumonitoreita. CG-luokan malleihin verrattuna CGX:stä löytyy enemmän kaikenlaisia melko eksoottisiakin ominaisuuksia, kuten esimerkiksi kaksi kappaletta kolmiulotteisia 16-bittisiä hakutauluja (LUT) sävyjen ja värien interpolointiin, mahdollisuus ladata omia videotyöskentelyyn tarkoitettuja hakutauluja, hieman parempi sisäinen kalibraattori sekä tuet erilaisille videoformaateille kuten BT.2020, BT.709, DCI, PQ_DCI, PQ_BT.2100 ja HLG_BT.2100. Ja lopulta usein myös markkinoiden paras sävyn- ja värintoisto. Hyvä kaavio CS, CG ja CGX -luokkien eroista löytyy täältä.

Eizo CG279X on Eizon 27-tuumaisten näyttöjen huippumalli, mutta jos puhutaan rehellisesti, niin minulle olisi aivan hyvin riittänyt myös CG2730, enkä olisi jäänyt kaipaamaan mitään. Alun perin suunnittelinkin, että juuri CG2730 olisi minulle sopiva malli, mutta päädyin CG279X -huippumalliin lähinnä siksi, että opittuani aiheesta tarpeeksi, aloin kiinnostua kuvanlaadun huipusta vähän akateemisessakin mielessä. Ja sitä paitsi korona-epidemian vuoksi taskuun oli jäänyt ylimääräistä rahaa, joten miksi ei. En ole testannut CS2731 -mallia omin käsin, mutta sävy- ja väritoiston suhteen myös se olisi varmasti sopinut minulle hyvin (arvio monitorista prad.de -sivustolla). Joka tapauksessa CS, CG ja CGX -mallien kohdalla kannattaa tiedostaa se, että toisin kuin tavalliset monitorivalmistajat, Eizo ei tarjoa lainkaan riisuttuja ”halpaversioita”, vaan kaikki sen valmistamat mallit ovat ammattimaiseen visuaaliseen työskentelyyn soveltuvia ja vakavasti otettavia vaihtoehtoja.

Mikä sitten erottaa Eizon valmistamat monitorit muista valmistajista? Kysymys on oikeutettu, sillä markkinoilla on paljon haastajia, jotka lupaavat ainakin paperilla samankaltaisia ominaisuuksia ja usein myös hieman halvemmalla hinnalla. Lyhyt vastaus tähän kysymykseen on se, että Eizo kykenee takaamaan näyttöjensä suorituskyvyn, laadunvarmistuksen sekä erittäin korkean tasalaatuisuuden yksittäisestä kappaleesta toiseen. Pidempi vastaus edellyttää lyhyttä kierrosta tehtaalla, jossa paneeleja valmistellaan käytettäväksi monitoreissa. Jokaisen yksittäisen paneelin sävy- ja väritoisto nimittäin mitataan tehtaalla 25 eri kohdasta ottaen huomioon yksittäiset värikomponentit (R, G ja B) yli tuhannella eri kirkkaustasolla. Tällä tavoin kartoitetaan jokaisen yksittäisen paneelin oma erityinen toistoprofiili, joka tallennetaan sitten monitorin sisäiseen 16- tai 24-bittiseen hakutauluun eräänlaisena yksilöllisenä sormenjälkenä. Yksityiskohtainen ja yli tuhansista erillisistä mittausarvoista koostuva toistoprofiilin mahdollistaa sen, että yksittäisen monitorin kirkkaus- ja väritoisto tiedetään erittäin tarkasti koko paneelin pinta-alalta. Tällöin paneelin suorituskykyä ja tasalaatuisuutta voidaan hallita ohjelmallisesti ja reaaliajassa.

Paneelien automatisoitu kartoitusrobotti Eizon tehtaalla. Lähde: Eizo.

 

Eizo kykenee säätelemään monitorin tasaisuutta ja kirkkautta hyvin, koska paneelit mitataan tarkasti tehtaalla. Lähde: Eizo.

Tämän tekniikan ansiosta Eizo pystyy tarjoamaan tuotteissaan paitsi erittäin korkean suorituskyvyn, mutta myös äärimmilleen viedyn tasalaatuisuuden yksittäisestä monitorista toiseen. Mikään muu valmistaja ei tee yhtä paljon työtä paneelien optimoimiseksi ja sen vuoksi Eizo on esimerkiksi suurien elokuvastudioiden valinta. Oli kyse sitten kymmenestä tai sadasta yksittäisestä monitorista, Eizon teknologia takaa samanlaisen toiston näytöstä toiseen ja näyttöjen profiileita voidaan hallita myös keskitetysti verkosta käsin. Tästä on hyötyä esimerkiksi suurissa elokuvatuotannoissa, joissa editointiin saattavat osallistua sadat yksittäiset ihmiset, ja on selvää, ettei samanlaiseen suorituskykyyn ja tasalaatuisuuteen päästäisi tietokonekauppojen hyllyiltä löytyvillä näytöillä, jotka ovat suunniteltu pääasiassa tavallisille kuluttajille. Tänä vuonna Academy of Motion Picture palkitsi Eizon sci-tech palkinnolla, liittyen juuri sen valmistamien monitorien edistyksellisyyteen ja laatuun. Viime aikoina tätä tekniikkaa on laajennettu myös lämpötilan hallinnan ja tekoälyn suuntaan: parhaissa malleissa paneeli osaa huomioida pienet lämpötilan muutokset ja tekoäly kompensoi lämpötilan vaikutukset sävy- ja väritoiston tarkkuuteen liittyen. Tämän ansiosta nämä mallit ovat valmiita värikriittiseen työskentelyyn jo 3 minuutin päästä käynnistämisen jälkeen, kun muilla valmistajilla saman tilan saavuttaminen vie noin 30 minuuttia käynnistymisestä. Eizon kuvaus tekoälyn toiminnasta ja käytetyistä dataseteistä löytyy täältä.

Eizo käyttää kehittynyttä tekoälyyn perustuvaa tekniikkaa parhaissa monitoreissaan. Lähde: Eizo.

Tämä kaikki on tietysti yksittäisen valokuvaajan tarpeista katsottuna melko pitkälle vietyä teknologiaa, mutta kannattaa huomata, että Eizo tarjoaa eri malleillaan ammattilaistasoisen kuvanlaadun ja laadunvarmistuksen myös tavalliselle kuluttajalle. Näyttöjen käyttömukavuus ja kalibroitavuus ovat erittäin hyviä, ohjelmistot toimivat ja kuvanlaatu ensiluokkaista. Pitkän kokemuksen ja erityisen markkina-asemansa ansiosta Eizo on poikkeuksellinen valmistaja monitorimarkkinoilla, ja on varmasti ansainnut maineensa.

Kokemuksia Eizo CG279X monitorista

En kirjoita tässä jo melko pitkässä artikkelissa täyttä arviota CG279X:stä, koska sellaisia on mahdollista löytää myös netistä. Haluan kuitenkin nostaa esiin joitakin huomioita ja kokemuksia, jotka toivottavasti auttavat hahmottamaan paremmin sitä, mitä Eizo tarjoaa ColorEdge-malleillaan.

Eizo CG279X tulee näyttöhupun kanssa. Sisäinen kalibraattori on huomaamattomasti näytön yläreunassa ja laskeutuu alas vain näyttöä kalibroitaessa. Lähde: Eizo.

Olin alun perin arponut pitkään 27-tuumaisten ja sitä suurempien monitorien välillä, mutta nyt omalla 65 senttimetriä syvällä pöydälläni, isompi monitori olisi ollut selvästi liian isokokoinen . Monitoria hankkiessani mietin myös paljon resoluutiota ja yhtenä vaihtoehtona oli Eizo CS2740, joka on resoluutionsa puolesta 4K-näyttö. Ratkaisin asian mielessäni lopulta niin, että suureen kokoon ja resoluutioon liittyvät preferenssit kytkeytyvät viime kädessä näyttävyyden hakemiseen, eivät niinkään kuvanlaatuun. Kun puolestaan haetaan korkeaa kuvanlaatua, resoluution ja paneelin fyysisen koon kasvattaminen tuovat väistämättä mukanaan kuvanlaatua heikentäviä kompromisseja. Itse ajattelen, että monitori on minulle enemmän työkalu kuvien työstämiseen kuin niiden esittämiseen tarkoitettu laite. Esittelyvälineenä suosin paperia, eli fyysisiä printtejä, kirjoja ja sen sellaista. Sen vuoksi päädyin painottamaan kuvanlaatua näytön koon ja resoluution sijaan, enkä ole katunut valintaani. 2,5K resoluutiolla (2560×1440) toimiva 27-tuumainen näyttö on ihanteellinen kuvien käsittelyyn, sillä näytön pinta-ala on tarpeeksi suuri, eikä aiheuta pään kääntelyä. Myös resoluutiota on tarpeeksi, mutta ei niin paljoa, että esimerkiksi pikselintarkka työskentely tai terävöittäminen tulisivat vaikeiksi.

Minulle yksi tärkeimmistä ominaisuuksista oli CG279X:n sisäinen kalibraattori. Kalibraattori on sijoitettu näytön reunan yläosaan huomaamattomalla tavalla ja se liukuu esiin vain silloin kun kalibrointi käynnistetään. Vielä näytön hankintaa harkitessani yritin selvittää jonkin verran sitä, miten hyvä Eizon sisäinen kalibraattori on verrattuna esimerkiksi X-riten ulkoisiin kalibraattoreihin. Oma käsitykseni mukaan, CGX-mallien kalibraattori on hyvin verrattavissa parhaisiin ulkoisiin kalibraattoreihin. CG-malleissa sisäinen kalibraattori on jonkin verran yksinkertaisempi, mutta käytännössä ero on huomaamaton, ja suurin hyöty CGX-mallien kehittyneemmästä kalibraattorista on se, että se mahdollistaa erilaisten ISO-standardien mukaisen validoinnin (esim. Fogra).

Joka tapauksessa, sisäisen kalibraattorin mukavuutta ei voi korostaa liikaa. Näyttö yksinkertaisesti pitää huolen itse itsestään eikä minun tarvitse juuri välittää koko kalibroinnista. Kalibroinnin voi esimerkiksi ajoittaa tapahtumaan keskellä yötä, jolloin näyttö herättää itsensä kalibrointia varten ja käy sen jälkeen taas takaisin nukkumaan – tarkasti kalibroituna. Itse olen asettanut kalibroinnin tapahtumaan 40 käyttötunnin välein, jolloin sävyt ja värit pysyvät todella tarkasti vireessä. Ero aikaisempiin työskentelytapoihini on todella iso, sillä kalibroin aikaisemmat näyttöni ehkä kerran vuodessa, jos muistin, eikä kalibroinnin tarkkuudesta ollut mitään tietoa. Nyt tiedän, että monitorini on ja pysyy koko ajan todella tarkassa vireessä – ja mikä parasta, minun ei tarvitse murehtia siitä lainkaan.

Entä sitten se kriittinen sävyn- ja värintoisto, eli kuinka hyvä CG279X todellisuudessa on? Itse käytän tällä hetkellä kolmea eri profiilia, jotka eroavat pääasiassa kirkkauden suhteen (80 cd/m2, 120 cd/m2 ja 140 cd/m2) ja voin vaihtaa profiilista toiseen hiirtä klikkaamalla. Käyttäessäni omaa keskikirkasta profiilia mittasin kalibroinnin ja validoinnin jälkeen oman näyttöni kirkkaudeksi tasan 120,0 cd/m2. Mustan tummuus oli puolestaan 0.11 cd/m2, jolloin (kalibroinnin jälkeiseksi) kontrastiksi tulee 1027:1, mikä on erittäin hyvä arvo. Tarvittaessa tätä voisi vielä nostaakin, mikäli priorisoisin pikemminkin kirkkautta kuin kirkkauden tasapainoa. Valkotasapainoksi mittasin D65 tavoitteella 6509K, mikä vastaa erittäin tarkasti tavoitearvoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valkoinen väri on erittäin neutraali eikä vinoudu yhtään lämpimiin tai kylmiin sävyihin.

Eizo on kehittänyt omaa ColorNavigator ohjelmistoaan vuodesta 2003 lähtien. Ohjelmisto on helppokäyttöinen, mutta tarjoaa samalla erittäin laajat mahdollisuudet monitorin kalibrointiin.

Sävy- ja väritoiston suhteen suurin poikkeama delta-E arvoissa oli 1.56 ΔE, painotetun keskiarvon ollessa 0.21 ΔE. Suurin mitattu poikkeama (1.56 ΔE) toteutuu kaikkein mustimmassa mustassa (RGB: 0,0,0). Poikkeamana se selvästi ihmisten havaintokyvyn alapuolella, ottaen huomioon etenkin sen, että värinäkömme heikkenee huomattavasti mitä tummempiin sävyihin siirrymme. Mikäli tummia sävyjä on tarve nostaa, esimerkiksi printtien kanssa työskennellessä, Eizo pystyy vieläkin tarkempaan toistoon. Mustasta poikkeavien värisävyjen poikkeamat olivat vielä selvästi vähäisemmät ja painotettuna keskiarvona 0.21 ΔE tarkoittaa todella hyvää tulosta – käytännössä monitori toistaa värit monta kertaluokkaa tarkemmin ihmisen värien havaitsemiskykyyn verrattuna.

Miten huippuunsa viritetty kuvanlaatu näkyy käytännön työssä?

Edellisen perusteella on jo selvää, että Eizo CG279X on teknisesti erittäin kehittynyt monitori, mutta miten se näkyy käytännön työssä ja kuvankäsittelyssä? Ensiksikin laadukas ja tarkasti kalibroitu kuva näyttää erilaiselta kuin useimpien tavallisten monitorien keskimääräinen kuva. Se on hyvin neutraali, sillä kaikkien yksittäisten sävyjen vahvuudet ovat säädetty tarkalleen oikeille paikoilleen gamma-käyrällä. Tällöin yksittäisten sävyjen väliset erot toistuvat hyvin tasaisesti kautta linjan tummista vaaleisiin sävyihin. Myös tummiin varjoihin on helppo nähdä ja kuvan sävyt on helpompi hahmottaa kokonaisuudessaan. Sävyntoiston tasaisuus tekee vaikutuksen erityisesti mustavalkokuvissa, joissa kromaattisten värien puutteesta johtuen tummien ja vaaleiden sävyjen toisto on kaikki kaikessa. Ero tavallisiin toimistomonitoreihin ja niiden keskimääräiseen toistoon on siinä, että tavallisilla monitoreilla tummat ja vaaleat menevät usein enemmän tai vähemmän tukkoon, mikä kyllä tuottaa vaikutelman kontrastisesta kuvasta, mutta tosiasiassa tekee vain sävyalan havainnoimisen vaikeaksi. Myös keskisävyt saattavat olla esimerkiksi osaksi liian kirkkaat tai tummat, mikä saattaa tuottaa omia ongelmiaan. Lisäksi useimpien tavallisten näyttöjen harmaasävyt ovat aina enemmän tai vähemmän värjäytyneitä, esimerkiksi aavistuksen verran keltaiseen tai punaiseen. Kalibroidussa laatunäytössä ei ole tällaisia ongelmia ja kun tarkasti kalibroituun neutraaliin kuvaan on kerran tottunut, on vaikea virittäytyä toisenlaiseen peruskuvaan toisilla näytöllä.

Toiseksi, hyvin kalibroitu monitori on tarkkuustyökalu. Tarkkuus ja täsmällisyys ulottuvat vähän kaikkeen, mutta yritän havainnollistaa tätä yksittäisen esimerkin kautta. Kun vielä käsittelin kuvia vanhalla näytölläni, Lightroomin ’Shadows Tint’ säädin Develop-paneelin alalaidassa toimi mielestäni aina melko väljästi: säädintä sai liikuttaa melko paljonkin joko magentan tai vihreän suuntaan ennen kuin kuvan varjoisat alueet reagoivat väritasapainon muutokseen. Eizolla työskennellessä säätimen vaikutus havainnoitavaan kuvaan on selvästi napakampi, koska näen varjojen värisävyt aikaisempaa paremmin. Pienetkin hienovaraiset muutokset näkyvät heti kuvien tummissa sävyissä. Tämän tyyppinen tarkkuus heijastuu myös muuhun värityöskentelyyn monitorin kanssa.

Kaiken kaikkiaan Eizon tarjoama sävy- ja väritoiston tarkkuus ei ole kuitenkaan silmille hyppäävä muutos, eikä asia ole niin, että ihastelisimme nyt aivan ”erityisen hyvännäköistä kuvaa”. Pikemminkin oma kokemukseni on se, että alussa ero aikaisempaan näyttööni ei tuntunut suurelta, mutta jo muutaman session jälkeen minulle alkoi valjeta asian luonne: kuvankäsittely on huomattavasti helpompaa ja varmempaa laadukkaalla näytöllä. On esimerkiksi mielenkiintoista huomata, että monet aikaisemmin valmiina pitämäni kuvat ovat nyt näyttäneet siltä, että ne kaipaavat pientä hienosäätöä. Osittain kyse on varmasti siitä, että palaan kuviin pitkän tauon jälkeen tuorein silmin. Mutta samanaikaisesti Eizolla näkee selvästi myös paremmin ”kuviin sisään” ja kun tietää käsittelevänsä kuvan absoluuttisia värejä, on kuvan säätämisen lähtökohtakin hieman toisenlainen. Tämän tuloksena syntyy kuvia, joiden valkotasapaino ja väriestetiikka ovat aikaisempaa vahvemmin tulosta herkästä havainnoinnista ja tarkasta säätämisestä.

Jos minun pitäisi jollakin tavalla summata kuvankäsittelyn käytännön eroa Eizon ja vanhan näyttöni välillä, niin varmasti se on siinä, että Eizolla on yksinkertaisesti helpompi saavuttaa tarkasti säädetty ja ammattimaista viimeistelyä ilmentävä valmis kuva. Koko kuvan sävyala tulee helposti hallittavaksi ja monitori yksinkertaisesti kutsuu muokkaamaan sävyjä omaa silmää miellyttäväksi. Keskinkertaisilla näytöillä homma jää helpommin puolitiehen siksi, että kuvien koko sävyala ei välttämättä tule näkyväksi tai siitä saa enemmän tai vähemmän väärän käsityksen. Kuvat saattavat jäädä esimerkiksi varjojen/tummien sävyjen kohdalla vähän keskeneräisiksi, sillä näyttö ei toista tasapainoisella tavalla kuvan tummaa päätä. Vaaleassa päässä puolestaan sävyrepeämät saattavat jäädä huomaamatta, jos vaaleat sävyt pakkautuvat yhteen. Eizo ei tietenkään ole mikään automaattinen väylä ammattimaisiin tai ”hyvin säädettyihin kuviin”, sillä asian ytimessä on edelleen kuvankäsittelijän taito ja kokemus, mutta se on joka tapauksessa tarkkuustyökalu, joka mahdollistaa työn tekemisen mahdollisimman hyvin – ikään kuin puusepän erikoistyökalu, joka on huomattavasti kätevämpi kuin perinteinen vasara tai saha.

Loppusanat

Tässä vaiheessa on jo varmaan selvää, että en ole katunut laatunäytön hankintaa, vaikka se viime kädessä maksoikin aika paljon. Itse asiassa Eizo CG279X:stä on tullut yksi suosikkityökaluistani, enkä oikein osaa enää kuvitella sitä, että tekisin tulevaisuudessa kuvankäsittelytyötä jonkin toisen valmistajan näytöllä. En kuitenkaan väitä, että hankinta olisi ollut minulle helppo. Tosiasiassa harkitsin Eizoa aika kauan, noin 6 kuukautta. Älyllisellä tasolla tunnistin kyllä jo melko varhaisessa vaiheessa sen, että Eizo tarjoaa kuvaajille erittäin laadukkaan ja kokonaisvaltaisesti toimivan paketin tavalla, jollaista ei saa muilta valmistajilta – siten Eizon maine graafisten alojen ykkösnäyttönä on mielestäni täysin ansaittu. Kipuilin kuitenkin pitkään hinnan kanssa, sillä en ollut koskaan ajatellut, että voisin pistää näin paljon  ”pelkkään monitoriin”.

Omalla kohdallani umpisolmu aukesi lopulta sillä, että aloin nähdä monitorin hankinnan enemmän sijoituksena kuin välttämättömänä alas painettavana kustannuksena. Päätin lopettaa ”laskelmoinnin”, jossa yrittäisin hankkia ”tarpeeksi hyvän” tai ”hyvän monitorin vastineen” mahdollisimman kustannustehokkaasti – ja ehkä säästää siinä samalla muutamia satoja euroja. Sen sijaan aloin ajattelemaan, että värien havainnointi ja niiden hallinta ovat itseisarvoja omassa tekemisen tavassani sekä kuvaestetiikassani, ja sen vuoksi minun on myös perusteltua sijoittaa niihin. Ajattelutavan muutos on sinänsä näkymätön ja toki ”hyviin kuviin” voidaan päästä keskinkertaisillakin välineillä – valokuvaus ei ole välineurheilua, enkä halua kieltää tai väheksyä sitä, että kompromissienkin puitteissa tuotetaan jatkuvasti hyviä kuvia. Toisaalta näkymättömätkin ajattelutavat voivat olla merkittäviä, sillä teemme yksittäisiä valintoja omien ajattelutapojemme ohjaamina. Voin päättää olla välinpitämätön väritoiston tarkkuudesta tai väriestetiikan pohdinnasta, ja oikaista suoraan ”hyviin kuviin”, mutta tällöin kuvani syntyvät varsin erilaisten valintojen tuloksena verrattuna sellaiseen prosessiin, jossa otan väreihin ja niiden estetiikkaan liittyvän pohdinnan vakavasti.

Ainakin minulle yksi harrastuksien mielenkiintoa ylläpitävä puoli liittyy juuri asioihin syventymiseen ja niissä kehittymiseen. Siten päädyin lopulta ajattelemaan uuden monitorin hankinnasta niin, että sijoittamalla vakavasti otettavaan ammattilaistyökaluun syventäisin omaa tekemistäni ja toivon mukaan se avaisi myös uusia polkuja omaan työskentelyyni. Jos näytön hankkimista ajattelee pelkästään ikävänä kulueränä ja valitsee halvan, ei sillä tavalla juuri aukaista uusia polkuja. Toisaalta kalliinkin tuotteen voi hyväksyä, jos se täyttää siihen liitetyt odotukset ja avaa uusia näkökulmia omaan tekemiseen. Päätin siis lopulta ottaa uskonloikan ja pistää Eizon tilaukseen – ’buy once, cry once’. Onneksi otin loikan, sillä Eizo CG279X on ollut yksi parhaista hankinnoistani ja olen varma, että sen kanssa työskentelystä on helppo nauttia vielä vuosia eteenpäin.

Vaikka olen kirjoittanut tässä artikkelissa aika paljon Eizosta ja CG279X:stä, en halua viime kädessä väittää, että ne edustaisivat ainoaa oikeaa ratkaisua monitorin hankinnassa. Ajattelen kuitenkin, että olipa hankkimassa mitä tahansa erityisesti visuaaliseen työskentelyyn tarkoitettua monitoria, on hyvä tutustua tarkemmin sellaiseen merkkiin, jonka katsotaan yleisesti ottaen edustavan referenssiä markkinoilla. Se auttaa paitsi suhteuttamaan muiden valmistajien väitteitä, myös tarkastelemaan niiden tarjoamia tuotteita kriittisemmin monitorimarkkinoiden viidakossa. Sitä kautta toivon, että tämä Eizoon keskittyvä ja omia ajatuksiani avaava artikkeli palvelee osaltaan artikkelisarjan tavoitteita. Seuraavassa ja viimeisessä osassa yritän kirjoittaa jotakin siitä, miten minä näen laadukkaan monitorin merkityksen oman valokuvaestetiikan kehittämisessä.

– Toni Ahvenainen

 

This Post Has One Comment

  1. Jyrki Lehto

    Hei!
    Luin mielenkiinnolla kirjoituksesi. Siinä oli uutta tietoa, jota on vaikea löytää. Minä olen säätänyt Eizoni kahdelle paperille, mattapaperille kontrasti 1:120, valoisuus 60cd, värilämpötila 5500 k ja kiiltävälle paperille kontrasti 1:260, valoisuus 80cd, värilämpötila 6200 k. Näin tulosteet vastaavat sitä mitä näen näytöllä. Jäljelle jäänyt ongelma on tummien alueiden toisto. Näyttöni ei erottele 5 alle olevia tumman arvoja ja printterini ei pysty erottelemaan 14 alle olevia tummien arvoja. Joudun laittamaan kuvissani mustan pisteen arvon 14 pipettityökalulla. Printtetiini profiilit oilen tehnyt Color Munki laitteella ja Arqyll CMS ohjelmalla, jolla saan paremman profiilin kuin Color Munkin ohjelmalla

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *