Fotografiska Tallinna
Näyttelytoiminnan saralla ruotsalainen valokuvataiteen museo Fotografiska on herättänyt viime vuosina paljon huomiota. Niille, jotka eivät ole vielä kuulleet museosta, voidaan kertoa, että Fotografiska on ruotsalaisten Jan ja Per Bromanin perustama nykyvalokuvaan keskittyvä kaupallinen museo, jonka ensimmäinen ja yli 5500 neliömetriä sisältävä näyttelytila avattiin Tukholman Södermalmiin vuonna 2010. Muutamassa vuodessa museosta on tullut globaali toimija, jolla on Tukholman lisäksi sivupisteitä myös New Yorkissa ja Lontoossa. Kesäkuun lopussa avattiin uusi kolmas sivupiste Tallinnaan, ja koska satuin itse vierailemaan silloin kaupungissa, päätin käydä tarkistamassa mistä Fotografiskan ympärillä olevasta kohusta on kyse.
Fotografiska sijaitsee Tallinnassa noin 20 minuutin kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista Telliskiven hipsterikaupunginosassa. Itse ajauduin alueelle myöhään yöllä ja Telliskiven elävä kaupunkikulttuuri pääsi vähän yllättämäänkin, sillä oviaan myöhään yöhön auki pitävän Fotografiskan vieressä oli viikonloppuna käynnissä monet yhtäaikaiset bileet. Vanhan teollisuusalueen päälle rakentunut urbaani keskus oli kieltämättä hauska kokemus ja ainakin itse suosittelen vierailemaan Fotografiskassa nimenomaan yöllä, sillä Telliskivi on öiseen aikaan jo itsessään mielenkiintoinen kokemus (museo on tiettyinä viikonpäivinä auki klo 01:00 asti). Itse Fotografiska sijaitsee suuressa teollisuustalossa Telliskiven sydämessä. Sen alakerrassa on siisti moderni kahvio sekä pieni museokauppa, jossa on myynnissä kirjoja, julisteita sekä muuta valokuva-aiheista tavaraa. Näyttelytila, jota on saman verran kuin Tukholmassa eli 5500 neliömetriä, sijaitsee kahdessa eri kerroksessa, ja lopulta rakennuksen päälle on rakennettu vielä tyylikäs design-ruokaa myyvä ravintola.
Telliskiven yöelämää mielenkiintoisessa ympäristössä
Nyt kesän 2019 näyttelyssä on valokuvia esillä neljältä eri kuvaajalta. Jimmy Nelsonin ’Homage to Humanity’ edustaa päänäyttelyä ja on eräänlainen kunnianosoitus ihmisen kulttuuriselle diversiteetille. Nelson tuo näyttelytilaan suurikokoisia muotokuvia alkuperäiskansojen jäsenistä ympäri maapalloa ja haluaa tällä kokoelmalla kiinnittää huomiomme siihen, miten globalisaatioon liittyvä kehitys ei hävitä pelkästään luonnon biodiversiteettiä, vaan uhkaa yhtälailla myös ihmiskulttuurien monimuotoisuutta. Huoli alkuperäiskansojen häviämisestä seuraa melko suoraviivaisesti 1900-luvun antropologista ajattelua ja sille on helppo löytää yhteyksiä vaikkapa Claude Lewis-Straussin ajattelusta. Vaikka myöhempi aika on osoittanut, etteivät etniseen erilaisuuteen tai ryhmiin liittyvät kysymykset ole suinkaan kadonneet mihinkään modernisaation ja globalisaation myötä, nostaa katoavien elämäntapojen näkeminen kuitenkin varsin vahvoja tunteita. Akateemisesti ajatellen olisi ollut mielenkiintoista nähdä myös ilmiön toinen puoli, eli se, miten alkuperäiskansat osallistuvat globaaliin järjestykseen ja luovat uudenlaisia ryhmiä ja ryhmittymiä, mutta myös tällä tavoin esitettynä Jimmy Nelsonin ’Homage to Humanity’ näyttely on varsin hyvä kokemus.
Jimmy Nelsonin taidokkaita potretteja
Näyttelyn toisen suuren kokonaisuuden muodostaa suomalaisen Pentti Sammallahden visuaalisesti oivaltavat mustavalkokuvat seuraavassa kerroksessa. Sammallahden näennäisesti varsin tavallisissa kuvissa tuntuu toistuvan samankaltainen vieraaseen paikkaan liittyvä ulkopuolisuuden tunne, vieno huumori sekä tietysti utuisissa maisemissa seisovat kaikenkarvaiset kulkukoirat. Valokuvaajana Sammallahden kuvat ovat ihailtavaa katsottavaa, sillä tilanteet ovat niin osuvia ja monin paikoin ajoitus on kerrassaan täydellinen. Sammallahti on taitava ja ketterä kuvaaja, vaikka nokkelia ja luovia kuvia tuntuu lopulta olevan jopa hiukan liikaa yksittäiseen näyttelyyn. En löytänyt kuvien esteettisestä leikistä suurta viestiä tai yhteiskunnallista sanomaa, mutta itse ainakin kuvaamista harrastavana arvostan suuresti sitä käsityöläistaitoa, jota tämän tyyppisen visuaalisen materiaalin tuottaminen vaatii. Esimerkiksi ensimmäisen kerroksen Jimmy Nelsoniin verrattuna Sammallahti on paljon monipuolisempi ja luovampi kuvantekijä. Arvostusta lisää edelleen myös se, että näyttelyn kuvat on otettu filmille ilman digitaalisuuden mahdollistamia temppuja. Sammallahti onkin selvästi perinteisen mustavalkokuvaamisen ystävä ja hionut taitonsa mestaruuteen asti.
Pentti Sammallahden runsasta tarjontaa
Kolmannen ja neljännen näyttelyn muodostavat suomalaisen Anja Niemen hauskat omakuvat sekä Virolaisen Anna-Stina Treumundin queer-kuvat. Anja Niemen kuvissa liikutaan tarkoituksellisen kliseisissä amerikkalaisen populaarikulttuurin maisemissa, joissa taitelija on itse roadtripillä, ratsastamassa ja välillä makaa tietysti kuolleena tai tajuttomana surrealistisissa ympäristöissä. Niemen kuvat ovat ennen kaikkea taidokkaasti rakennettuja näkymiä, jotka tuovat mieleen David Lynchin elokuvat tai Gregory Crewdsonin työt. Ikävä kyllä näyttely on jää tältä osin melko suppeaksi ja surrealistisia tilannekuvia olisi katsonut mielellään enemmänkin. Lopulta viimeisessä näyttelyssä olevan Anna-Stina Treumundin queer-kuvat tuntuvat hieman pakotetulta Viro-vahvistukselta muiden töiden seassa. Vaikka Treumundin kuvissa on selvästi silmää ja valokuvataiteellista otetta, tulee näyttely helposti ohitettua pelkästään sen vuoksi, että kuvia on tarjolla vain kymmenkunta. Toisenlaisessa esille panossa niissä olisi voinut olla aineksia parempaankin kokemukseen.
Anja Niemen näyttelystä löytyy myös diaprojektorin käyttöä sekä muuta kalustoa.
Kaiken kaikkiaan näyttelyistä jää hyvä maku suuhun ja Tallinnan Fotografiskaon mielenkiintoinen paikka jo pelkästään siksi, että se on helppo saavuttaa Helsingistä esimerkiksi päivä- tai viikonloppuretken muodossa. Myös Telliskiven kaupunginosa itsessäänkin sopii hyvin Tallinnan kesäretkelle. Varsinaisten näyttelyiden lisäksi Fotografiska on myös konkreettinen esimerkki siitä, millä tavoin valokuvia tulisi esittää, että valokuva voitaisiin nähdä taas uudelleen nykyaikaisena ja mielenkiintoisena taiteellisen toiminnan kanavana (’medium is the message’). Siinä missä valokuvan asema näyttelytoiminnassa on nykyään varsin heikko, Fotografiska uskaltaa keskittyä pelkästään valokuvaan ja päivittää tarkasti hiotulla brändäyksellä sekä muulla toiminnallaan valokuvanäyttelyiden näkyvyyttä. Toisaalta Fotografiskaa on kritisoitu esimerkiksi siitä, että sen omien kokoelmien ja tutkijoiden puutteesta johtuen kyseessä ei tosiasiallisesti ole valokuvamuseo. Toisin kuin aidoilla museoilla sen toiminnan taustalla ei ole mitään yleishyödyllistä yhteiskunnallista tehtävää, vaan Fotografiska tavoittelee toiminnallaan voittoa kuin mikä tahansa yritys. Myös itse näyttelyitä on arvosteltu populistisiksi, sillä ne ovat keskittyneet usein jo oman asemansa vakiinnuttaneiden kuvaajien töiden esittelyyn (mitä epäilemättä edustaa myös Tallinnan näyttelyssä nähty Jimmy Nelson). Toisaalta populismin vastakohtana Fotografiska ilmentää toiminnassaan tietyn tyyppistä korkeaan tuloluokkaan ja urbaniin elämäntyyliin liittyvää elitismiä, joka tuntuu huipentuvan kuudennen kerroksen ravintolan kulinaristisissa ja ekologisissa ’no-waste’ annoksissa. Tämä ei ole kovin yllättävää, sillä taiteen yhtenä funktiona on aina ollut välineiden tarjoaminen ylempien luokkien sosiaaliselle erottautumiselle. Fotografiskan huolellisesti rakennetun brändin loisteessa ja minimalistisessa design-ympäristössä voi epäilemättä kokea kuuluvansa johonkin erityiseen luovaan ryhmään, mutta kokemus sentään sulaa pois melko nopeasti arkeen palatessa.
Fotografiska on noussut nopeasti valokuvanäyttelyiden globaaliksi nimeksi.
Oli kyse sitten populismista tai elitismistä, monessa globaalissa suurkaupungissa onnistuneesti avattu Fotografiska epäilemättä ravistelee omalla konseptillaan näyttelytoiminnan status quota ja on vain luonnollista, että näin tehdessään se joutuu myös kritiikin kohteeksi. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Fotografista on onnistunut tuomaan valokuvanäyttelyt mielenkiintoisella ja vähän trendikkäälläkin tavalla nykyaikaan sekä omalta osaltaan päivittänyt valokuvan kiinnostusta taiteellisena kanavana 2020-luvulla. Ja kun ottaa huomioon, että tämä saavutus on rakennettu suhteellisen lyhyessä ajassa neljässä eri metropolissa ympäri maailmaa ilman julkisen rahoituksen tuomaa turvaa, niin on sanottava, että Jan ja Per Bromanin tekevät epäilemättä jotakin oikein. Myös esitysmuotona valokuvanäyttelyt ovat ehkä kaivanneetkin tämän tyyppistä raikasta päivitystä pois perinteisistä taidemuseoista. Jos kesällä siis on käyntiä Tallinnassa, niin kannattaa varata muutama tunti myös uuden Fotografiskan tarkistamiseen.
-Toni Ahvenainen
