Kuinka blogi teki minusta Sony Alpha-kuvaajan
Vuoden 2015 alussa minusta tuli Sony Nordicin virallisesti tukema Sony Alpha-kuvaaja. Vain kaksi vuotta aikaisemmin olin 36-vuotiaana ostanut ensimmäisen oman kamerani ja opetellut kuvaamaan ilman niitä kuuluisia automaattisäätöjä. Valokuvaamisen ihmelapsi vai yksinkertaisesti moukan tuuria? Ei kumpaakaan, vaan aimo annos innostusta ja blogi sosiaalisessa mediassa. Tässä artikkelissa kerron omasta polustani valokuvausharrastuksen pariin ja siitä, kuinka harrastukseni myötä minusta tuli Sony Alpha-kuvaaja.
Olen lapsesta lähtien ollut visuaalinen ihminen. Vaikka kuvaaminen kiinnosti minua jo nuorena, en koskaan varsinaisesti omistanut omaa kameraa, vaan jouduin usein lainaamaan toisten laitteita. Sikäli kun kuuluun myös digiajalla nuoruutensa viettäneeseen sukupolveen, oli ensimmäinen lainaamani kamera sattuvasti Canon Powershot 600, eli Canonin ensimmäinen kuluttajamarkkinoille tarkoitettu digitaalinen kamera, joka oli varustettu aikanaan huimalla 0,5 megapikselin kennolla (832 x 608 px). Tällä kameralla otin monet hyvät kuvat ja pidin pienen valokuvanäyttelynkin. Myöhempiä lainalaitteitani olivat muun muassa Minolta Dimage 7i, Olympus E-520 ja Canon Ixus. Ehkä juuri oman kameran puutteesta johtuen kokeiluni valokuvaamisen parissa jäivät nimenomaisesti vain kokeiluiksi. Toisaalta muistan olleeni usein myös varsin pettynyt lainaamiini kameroihin, sillä jo vähäinen valon puute söi kuvista dynamiikan ja värit. Näiden kokemusten perusteella elin melko kauan siinä harhakäsityksessä, että digikameroilla saa hyvää jälkeä vain päivänvalossa. Tätä käsitystä rohkaisivat myös monet varhaisten digikameroiden mukana tulleet oppaat, jotka usein varoittivat käyttäjää kuvaamasta esimerkiksi sisätiloissa tai vastavaloon.
Otin todelliset ensiaskeleet kuvaamiseen vasta aikuisiällä kun ensimmäinen lapsemme syntyi vuonna 2012. Lapsen syntymä on monella tavoin elämää mullistava kokemus ja tajusin ensimmäistä kertaa todella kirkkaasti tarvitsevani oman kameran, jolla ikuistaa tärkeitä hetkiä. Olin yhtäkkiä paitsi pienen lapsen isä, myös kameran ostaja. Koska en ollut erityisen aktiivisesti seurannut kameroiden kehitystä juuri koskaan, oli sopivan mallin löytäminen melkoista arpapeliä. Tiesin etten halunnut isoa mustaa laatikkoa perinteisten järkkäreidin tapaan, sillä olin nähnyt niiden monesti haittaavan kuvaamisharrastusta enemmän kuin tukevan sitä. Toisaalta perheille markkinoitujen pienten pokkareiden muovinen olemus ja niiden vaatimattomat kennot inspiroivat minua vielä vähemmän. Lopulta hyvä ystäväni ja pitkäaikainen Canon 7D-käyttäjä suositteli minulle pienikokoista Sony Nex-5N:ää, joka oli täysin erilainen kuin yksikään aikaisemmin kokeilemani kamera. Kun Sonyn 50 millistä potretti-linssiä (SEL50F18) vielä kehuttiin monissa arvioissa päätin lopulta kokeilla Sonya.
Nex-5N oli aloittelijan mielelle juuri sopivan yksinkertainen, mutta samanaikaisesti erinomaista kuvanlaatua tarjoava pieni-suuri kamera, josta tuli minulle nopeasti ylittämätön luovan työn väline. Se vapautti minut aikaisemmin omaksumistani käsityksistä, joiden vuoksi olin uskonut onnistuneiden valokuvien olevan mahdollista vain päivänvalossa. Valovoimaisella ja kuvanvakaimella varustetulla potretti-linssillä sain onnistuneita kuvia käsivaralta lähes pilkkopimeässä, mikä laajensi valokuvallista mielikuvitustani melkoisesti. Toiseksi Nex-5N oli niin pienikokoinen kamera, että kynnys ottaa se mukaan oli olematon. Ensimmäisen vuoden aikana kannoinkin sitä ahkerasti joka paikkaan ja löysin jatkuvasti uutta kuvattavaa.
Ensimmäisen puolentoista vuoden jälkeen vuonna 2013 kuvaamiseeni alkoi kuitenkin hiipiä tiettyä kyllästymisen tunnetta. Vaikka Nex-5N oli sytyttänyt sisäisen valokuvaajan minussa ja olin ensimmäisen vuoden aikana kuvannut yli 26 000 ruutua, alkoivat kuvani toistaa itseään. Koska kuvaaminen oli tullut elämääni ikäänkuin perheenlisäyksenä, olin keskittynyt lähinnä perhekuviin enkä kokenut perusteltavalla tavalla syytä kuvata esimerkiksi maisemia, auringonlaskuja tai muita harrastelijakuvaajille tyypillisiä kohteita. Silloinkin kun kokeilin jotakin uutta, en keksinyt kuville käyttöä – tai edes mielekästä sijaintia Lightroom-katalogissa. En ymmärtänyt kyllästymiseeni liittyviä syitä tuolloin, mutta jälkeenpäin katsottuna on selvää, että aloin kuvaamisessani kaipaamaan pelkän tallentamisen sijaan omaa kuvallista ilmaisua ja omien kuvaamistapojen syvempää kartoittamista.
Rikkoakseni kyllästymisen kierteen päätin vuoden 2013 lopulla rakentaa itselleni valokuvausprojektin, joka antaisi minulle uudenlaisia tavoitteita ja mielekkään kehyksen. Ideaa etsiessäni inspiroiduin erilaisista 365-projekteista ja ajattelin sellaisen tuovan uutta virtaa myös omaan kuvaamiseeni. Internet-ajan henkeä mukaillen, halusin myös, että projektini huomattaisiin. Mutta kuinka löytäisin kuvilleni yleisön, kun verkkoon ladataan joka päivä miljoonia kuvia minua kokeneempien kuvaajien toimesta? Monien muiden tavoin olin ”ei kukaan” ja kaukana valokuvataiteen todellisista piireistä. Tiesin tarvitsevani hyvän idean, eräänlaisen ”tyhjän ekologisen lokeron”, jossa kuvillani olisi mahdollisuus löytää yleisönsä.
Projektin ideaa etsiessäni kiinnitin huomiota siihen, että valokuvauksen ympärille kehittynyt harrastustoiminta on rakentunut – varsinkin verkossa – tiettyjen brändien ja tuotteiden ympärille tavalla, joka muistuttaa tietyn tyyppistä heimokäyttäytymistä. Vaikka kuvia jaetaankin paljon, muodostuu valokuvaamiseen liittyvän verkkoliikenteen pohjavirta kuitenkin usein oman kameramerkin seuraamisesta. Tätä heimokäyttäytymistä mukaillen päätin perustaa myös oman 365-projektini tämän virtauksen liepeille kytkemällä se teemallisesti Sonyn Alpha brändiin.
Aloitin projektini ’Year of the Alpha – 365 Days of Sony Alpha Photography’ lopulta tammikuun ensimmäisenä päivänä 2014. Sen ideana oli jakaa vuosi viiteen eri teemaan ja julkaista uusi kuva sekä omaa kuvaamistani ruotiva blogi-kirjoitus joka päivä vuoden ajan. Sen lisäksi päivitin blogin näköisversioita neljällä suurimmalla Sony Alpha foorumilla ja Flickr-palvelussa, jotta blogini löytäisi oman yleisönsä. Kun tammikuun jälkeen kuviani oli ladattu yli 10 000 kertaa, en ollut uskoa silmiäni. Lukema ylitti luonnollisesti kaikki aikaisemmat odotukseni ja tiesin, että projektini oli saanut siivet alleen. Alun hurmoksen jälkeen minun oli kuitenkin varsin nopeasti tunnustettava, että kuva+teksti/päivä oli liian raskas työtahti. Päivitin blogia usein vielä keskellä yötä, mikä on perheelliselle miehelle melko kestämätön tahti pidemmän päälle. Sen vuoksi mitoitin työni lopulta kahteen kuvaan per viikko, mikä viime kädessä myös takasi projektini jatkuvuuden.
Uuden projektini ansiosta löysin sisältäni uudenlaisen kuvaajan, jota en ollut tuntenut aikaisemmin. Rakastuin mustiin pimeyden verhoamiin kuviin sekä uusien kuvaideoiden löytämiseen arjesta tavalla, joka sai minut näkemään ympäristöni täysin uudessa valossa. Jälkeenpäin onkin helppo todeta, että oman valokuvausprojektin aloittaminen on todennäköisesti ollut paras omaa kuvaamistani kehittävä yksittäinen asia ja opin valtavasti sen avulla, että minulla oli yleisö, jolle jakaa kuviani.
Valokuvaamisen lisäksi opin paljon myös sosiaalisesta mediasta. Aloin nähdä bloggaamisen eräänlaisena pelinä ja tulin uteliaaksi kokeilemaan kuinka pitkälle kykenisin pelaamaan sitä. Tekemällä lyhyitä juttuja toisiin samanhenkisiin blogeihin sain myös omalle projektilleni lisää näkyvyyttä. Muutaman onnekkaan sponsori-sopimuksen myötä saavutin myös lisää uskottavuutta muiden harrastajien silmissä. Eräänlainen promoamisen työvoitto oli, kun projektistani ilmestyi lyhyt juttu DPreview.comin etusivulla ja sain kuvilleni ne kuuluisat ”15 minuuttia” (Dpreview.com on internetin suurin valokuvaukseen keskittynyt sivusto, jolla vierailee yli 8 miljoonaa yksittäistä kävijää joka kuukausi).
Kun lopulta päätin projektini äärimmäisen väsyneenä 31.12.2014 oli kuviani ladattu yli 600 000 kertaa (mukaan lukien kaikki lähteet, paitsi DPreview.com). Kaltaiselleni tavalliselle valokuvaharrastajalle se on melko uskomaton saavutus, ottaen huomioon sen, että olin muiden harrastajien tavoin vain pelkkä nimimerkki verkon reunattomassa maailmassa. Lukema kertoo mielestäni ennen kaikkea sosiaalisen median potentiaalista kenelle tahansa kuvaajalle, joka haluaa löytää omille kuvilleen yleisön. Uskon myös, että omalla kohdallani projektini konsepti sekä sinnikkyyteni takasivat lopulta sen, että löysin kuvilleni isomman yleisön kuin olin uskaltanut koskaan edes toivoa.
Sikäli kun olin kerännyt kuvillani laajalti näkyvyyttä, olin lopulta onnistunut herättämään myös Sonyn huomion ja eräänä iltapäivänä sain hyvin odottamatta ulkomaanpuhelun Tanskasta Sony Nordicilta. En osaa sanoa suoraan, mikä teki blogissani vaikutuksen Sonyyn, mutta luulen sen liittyvän sekä saavuttamaani näkyvyyteen että omaan pitkäjänteisyyteeni. Sonylta minulle ehdotettiin pidempiaikaista yhteistyösuhdetta, jonka puitteissa kehittäisin omaa valokuvaajuuttani ja toisin Sonyn Alpha brändille positiivista näkyvyyttä suomalaisen valokuvaharrastamisen kentällä. Harkitsin aikani ja suostuin tehtävään muutamasta eri syystä. Ensinnäkin aktiivinen rooli Sony-kuvaajana antaa omalle kuvaamiselleni merkityksellisen viitekehyksen eikä minun tarvitse etsiä sitä vaikealla tavalla muilta kentiltä. Toiseksi kyseessä on myös kenelle tahansa kuvaajalle ainutlaatuinen tilaisuus ja halusin katsoa mihin se minut johtaa. Ymmärrän myös olevani varsin onnekas, sillä suomalaisessa valokuvaharrastamisessa vallitsee mielestäni varsin korkea taso ja myös moni muu Sonyn Alpha-järjestelmällä kuvaava olisi yhtä oikeutetusti voinut saada saman homman.
Koska minusta tulin blogin ansiosta Sony-kuvaaja, päätin tässä uudessa tilanteessa heti ensimmäiseksi perustaa uuden blogin, joka olisi suunnattu pelkästään suomalaiselle yleisölle. Jatkossa tulen tämän blogin kautta kertomaan paitsi omasta kuvaamisestani, myös kokeilemaan Sonyn ja Zeissin Alpha-järjestelmälle tarjoamaa kalustoa. Kumpikaan yhteistyökumppaneistani ei ole sanellut sitä, mitä tai mistä minun tulisi blogissani kirjoittaa, mutta luonnollisesti minun odotetaan olevan aktiivinen kuvaamiseni suhteen. Toivon oman toimintani kautta tuomaan niin suomalaisille Sony Alpha-käyttäjille lisää sisältöä ja hyviä juttuja. Sen lisäksi haluan antaa näkyvyyttä myös muille Sonyn kalustolla kuvaaville julkaisemalla heidän juttujaan ja kuviaan tällä sivustolla. Tervetuloa uuteen Sony Alpha-järjestelmälle omistettuun Year of the Alpha -blogiin!
-Toni Ahvenainen
Hieno tarina ja hienoja kuvia Toni!
Itse vaihdoin juuri 35 vuoden Canon kauden jälkeen kamerani Sony A7R MarkII ja täytyy sanoa että Sonyn Innovaatio on valovuoden Canonia edellä. Löysin kuvaamiseen ihan uuden innon kun sain uuden Sonyn käteeni. Tuntuu ylelliseltä säätää etsimessä valotus ja syväterävyys ennen kuvan ottoa, ja että se tallentuu kennolle juuri sellaisena kuin sen siinä näet, kun peilillisillä et sitä voi etsimessä tehdä. Kuvaan paljon hämärässä ja iltavalaistuksissa ja kohinan sieto kamerassa on minulle tärkeä ja siinäkin Sony on parempi edeltäjiään. Olen AFIAP kuvaaja ja toimin Suomen suurimassa Helsingin kameraseurassa (n.1500 jäsentä) näyttelytoimikunnan puheenjohtajana, eli meillä on omat näyttelytilat johon voi kuka tahansa hakea mahdollisuutta oman näyttelyn pitämiseen. Näyttely on pitäjälleen maksuton eikä tarvitse olla meidän kameraseuran jäsen. Julkaisemme myös Kamera lehteä.
Moi Kari,
Kiva nähdä kommentti täällä alkupään jutuissakin, kiitos kannustavasta palautteesta!
On varmasti iso juttu vaihtaa kalustoa noin pitkän ajan jälkeen. Kun käyttää tiettyä kalustoa pitkän aikaa ja oppii tekemään omaa jälkeä sillä, on muuhun vaihtaminen aina kynnyskysymys. Itsekin olen kuvannut jo niin kauan Sonylla, että tuskin osaisin vaihtaa muuhun merkkiin vaikka jokin parempi olisikin. Toisaalta, ihan kuten sanot, kuvaamiseen voi tulla uutta mielenkiintoa kun välillä vaihtaa työkaluja. Kuten tietysti hyvin tiedät, viime kädessä otetut kuvat merkkaavat kuitenkin eniten. Kun sinulla on tuollainen pitkä kokemus kuvaamisesta ja olet vastikään vaihtanut Sonyyn, niin voisi olla mielenkiintoista myös julkaista täällä joitakin mietteitäsi kameran vaihtamisesta, jos sinua sattuisi sellainen kiinnostamaan. Yhteystiedot löydät sivustolta. :-)
-Toni
Tervehdys…
Oheinen ei ole tarkoitettu provosoivaksi, vaan ainoastaan mahdollisuudeksi muuntaa tiedon laatuisuutta.
Sony-tietouden matkassa törmäsin Suomalainen Sony Alpha blogi sivustoon ja siellä / Kuvaaja osiossa lausumaasi ” Valokuvat eivät valehtele, mutta valokuvaajat voivat valehdella”.
Väittämäsi on epätosi ihmisen älyllisyyden näkökulmasta, miksi sitten näin? Siksi, että sähkömagneettinen säteily on todella vaikea älyllisesti ymmärrettävä komponentti, eikä se koskaan häviä mihinkään.
Tarkoittaa, että tarina hölmöläisten valon pussiin sijoittamisesta on tosi, säteily ei siis sieltä pussista ole kadonnut hetkessä mihinkään, vaikka sen taajuusalue putoaakin, mutta vain väliaikaisesti sitä.
Taajuuksien kumuloituesssa palaavat, esim. ihmis-silmän näköalueelle jne. Jonkin ötökän näkökulmasta se voisi jatkaa menoa näkösuunnistuksena vaikka pussi onkin suljettu ja vaikuttaa meistä nk. pimeältä, jota se ei siis ole.
Säteily on aina kuva jostakin pinnasta, siis kuva, aivan kuten, nk. polttopiste, se on kuva jostakin säteilylähteestä. Tuo säteilylähteen etäisyys on se, joka valehtelee aina, mutta myös, mikä on säteilylähteeseen osuvan säteilyn alkutaajuus, muuntuen pinnan fysiikan perustalta johonkin sen taajuusalueilta.
Luonnon tilakokonaisuudessa säteilyä tulee kaikkialta hulvattomassa taajuuksien viidakossa. Jopa olioiden, ihminen siihen joukkoon kuuluvana ovat näköelimiltään erittäin monimutkaisen kokonaisuuden omavia, että näkevät tavalla kuten näkevät ja luovat siitä informatiivisen käsitteen.
Näköelimet ottavan valtaisan määrän aikayksikössä sekunti, kuvia joista muodostuu tuota aikayksikköä valtavasti lyhyemmälle aikajanalle kuvainformaatio ja on aina kumuloitunutta historiaa, vaikka käsittelettekin sitä tosihetkenä.
Näköelimen kuvainformaatio on siis kuvasarjaa, aivan kuten, nk. korttipakka sellainen olisi.
Ympäristöolosuhteiden ollessa säteilystabiili, kuten vaikkapa, nk. pimeä tilakokonaisuus tai vaikkapa avaruuden tila sellaisena, et voi ilmoittaa siellä, esim valotaajuuksilla olevien kohteiden etäisyyden järjestystä tai etäisyyttä, kun kuvassa ei ole liikettä eikä lomitusta.
Normaaliolosuhteissa tapaus muodostuu käsitettävään muotoon kaikissa niissä tapauksissa joissa kohtisuorassa etäisyydessä on useita tasoja, kuten kaupunki tai jopa luonnonkuvantamisissa sitä, jolloin etäisyys kuvassa on epätosi. Kuva siis valehtelee tuottamassaan informaatiossa, samoin käy lähes aina taajuuksien kohdalla ja niissä vielä lisänä on kuvaa tulkitsevan näköelimen kuntoisuus jne.