Miksi Sony α7, osa 2: Full Frame
Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa ehdin jo pohtia sitä, toimiiko Sony α7 minulle yhtä inspiroivana kamerana kuin aikaisemmin käyttämäni Sony Nex-5N. Pääsääntöisesti kyllä, mutta muutama poikkeuskin löytyy (lue lisää täältä). Koska α7:n yksi merkittävä ero Nex-5N:n verrattuna on sen 35 millinen kinokoon sensori, ja koska ’Full Frame’ myös edustaa yhtä kameran keskeisistä myyntiargumenteista, on artikkelisarjan tässä osassa vain luonnollista siirtyä pohtimaan sitä, millä tavalla täydenkoon kenno on vaikuttanut omassa kuvaamisessani.
Koko ’Full Frame’ on tietysti monella tapaa kiistanalainen aihe, josta on kohkattu monilla foorumeilla loputtomiin asti. Alkaen jo itse käsitteen normativiisesta luonteesta, on selvää, että kutsumalla juuri 36 x 24mm sensoria ”täydeksi” kennoksi on samalla epäoikeudenmukaisesti annettu ymmärtää, että sitä pienemmät sensorit olisivat jotenkin itsessään puutteellisia valokuvaamisessa. Vaikka käsitteen alkuperäinen merkitys johtaa juurensa tietysti historiasta, on se samanaikaisesti ollut myös kuin taivaasta pudonnut lahja kameroita 2000-luvulla kauppaaville markkinamiehille. Markkinoinnin piirissä Full Framesta onkin tehty ikäänkuin kaikkien valokuvaharrastajien lopullinen tavoite ja pienemmillä kennoilla varustetut kamerat esitetty tällä tiellä vain eräänlaisina ”välietappeina”. Toisenlaista, mutta yhtä kiistanalaista, ulottuvuutta edustaa puolestaan keskustelu siitä, miten relevantteja etuja Full Frame tosiasiassa tuo nykyaikaisten kameroiden kuvanlaatuun, joka on ollut jo muutenkin varsin riittävällä tasolla merkistä tai sensorin koosta riippumatta. Teknisesti katsoen etua kiistatta löytyy, mutta näkyykö se kuvissa? Sikäli kun kuvanlaatuun liittyvä keskustelu on ollut luonteeltaan varsin teknistä, edustaa ehkä sitä viimeistä taistelutannerta sitten syväterävyyteen sekä tiettyyn ’Full Frame look’:iin liittyvät esteettiset argumentit. Ehkä juuri tästä moniulotteisesta kiistanalaisuudesta ja markkinoinnista johtuen debatit Full Framesta miehittävät monia foorumeita tavalla, joka toisaalta houkuttaa ja toisaalta taas ärsyttää monia. Seuraavassa jaan joitakin omia mietteitäni aiheesta kun olen käyttänyt Sony α7:aa nyt melkein puoli vuotta – silläkin uhalla, että ne nostavat esiin taas vanhan suolan maun.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/2.0, 1/4000sek, ISO100, Raw
Aivan ensiksi täytyy kuitenkin todeta, että käyttäessäni vielä Nex-5N:ää en missään vaiheessa kokenut kameraa puutteelliseksi siihen liittyvän APS-C kennon vuoksi. Päinvastoin olin varsin tyytyväinen siihen, olinhan ottanut kameralla onnistuneita kuvia hyvinkin vaativissa olosuhteissa (esimerkiksi hämärässä valossa). Omia kokemuksiani vasten järkeiltynä ajattelin täyden kennon etujen olevan lähinnä marginaalisia ja mielenkiintoni Sony α7:aa kohtaan perustuivatkin pääasiassa muihin tekijöihin (etsin ja ergonomia), joskin kyllähän ne täyden kennon erot kuitenkin kiinnostivat jo pelkästään sen vuoksi, että niistä niin paljon puhutaan.
Ensimmäisenä täysikokoinen kenno näkyi tietysti vähäisempänä kohinan määränä kuvissa. Kinokokoinen kenno kerää enemmän valoa kuin pienempi, minkä vuoksi myös vastaavat ISO-arvot ovat puhtaampia kuin croppi-kennolla. Kun Nex-5N:llä pidin iso400:aa rajana, jossa kohinasta ei tarvinnut juuri välittää, saattaa α7:lla huoletta kuvata vielä iso800:lla. Isomman kennon tuoma etu kuvanlaadussa on kiistaton, eikä siitä tarvitse ainakaan teknisessä mielessä juuri keskustella. Kun siihen tottuu, vaikuttaa se ikäänkuin itsestäänselvältä saavutetulta edulta, josta on myös vaikea luopua. Toisaalta Full Framen tuoma kuvanlaadullinen etu ei täysin vastannut kaikkia odotuksiani, sillä esimerkiksi Nex-5N ja kuvanvakaajalla varustettu Sony E 50/1.8 OSS -linssi tuottavat hämärässä puhtaampia kuvia kuin Sony α7: kuvanvakaajan ansiosta 5N:llä saa helposti teräviä kuvia vielä 1/15 sekunnin valotusajalla, kun α7:lla joutuu herkkyyttä nostamaan enemmän niin että kuva ei pääse tärähtämään. Helppo vasta-argumentti tälle on tietysti Sonyn oma α7-II, jossa kuvanvakaaja on istutettu kameran runkoon, mutta siitäkin huolimatta Full Framen tuoma tekninen etu ei aina ole niin suoraviivaista kuin mitä tekniset erot antavat odottaa.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/2.0, 1/8000sek, ISO100, Raw
Hätäisten ensivaikutelmien ja teknisen pohdinnan jälkeen olen oman kokemukseni puitteissa päätynyt kuitenkin siihen, että viime kädessä parasta täydessä kennossa on sen tarjoama ’Full Frame-look’. Siirtyessäni Nex-5N:stä Sonyn α7:aan, jokin vain yksinkertaisesti loksahti kohdalleen siinä, miltä kuvat näyttivät – erityisesti juuri syväterävyyden suhteen. Kyse ei ole vain siitä, että kinokoon kameralla saa isompia bokeh-palloja tai että taustan saa halutessaan sulamaan kokonaan pois, tämähän onnistuu myös APS-C kennolla ja sitä pienemmillä formaateilla kun vaan huolehtii aukosta ja kohteen etäisyydestä suhteessa kameraan. Sen sijaan tarkoitan tässä syväterävyydellä sitä tapaa, jolla kuvan terävä alue liukuu sumeaan taustaan ja tuo kuvaan, ainakin minun silmissäni, tietyn tyyppistä klassista piirtoa. Katsomalla esimerkiksi joitakin suurella formaatilla otettuja kuvia, kuten vaikkapa Albert Kahnin matkakuvia 1900-luvun alusta tai uudempaa tuotantoa Greg Milleriltä on selvää, että suurempi formaatti tuo piirtoon tiettyä luonnetta, joka kiehtoo ainakin minun visuaalista silmääni. Koen APS-C:n ja Full Framen eron jotenkin samalla tavalla, joskin formaattien ero on mittaluokkaa vaatimattomampi kuin edellä olevissa esimerkeissä. Onko kyse sitten siitä, että monet kinolle tai sitä suuremmalle filmille kuvatut valokuvataiteen klassikot ovat muovanneet odotuksiani piirron suhteen, en tiedä, mutta ainakin oman kokemukseni puitteissa selvää, että Full Frame miellyttää minua enemmän kuin APS-C.
Ennen kuin kukaan tulee huomauttamaan jotakin eri järjestelmien välisestä ekvivalenssista tai siihen liittyvästä matematiikasta, haluan sanoa ymmärtäväni näitä lähtökohtia, mutta en pidä niitä käytännön kannalta kovin oleellisina. Kyllä, ekvivalenssi toimii ainakin suhteellisten pienten kennokokoerojen välillä, mutta jos käsite otetaan vain mustavalkoisena matemaattisena väittämänä, niin silloin myös esimerkiksi pienemmillä 4/3-kennoilla (17.3 x 13 mm) pitäisi saada aikaiseksi samanlaista piirtoa kuin vaikkapa suuren formaatin kameroilla (102 × 127 mm ja sitä suuremmat). Tälle on tietysti olemassa jo käytännön esteitä, kuten sopivan linssin puute, mutta samalla se tarkoittaa myös sitä, että Full Frame-kameran sovellusalue on piirron suhteen laajempi – ainakin siellä syväterävyyden ohuessa päässä ja juuri sellaisista käytännön seikoista johtuen, että linssien ei tarvitse olla tolkuttoman valovoimaisia.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/2.0, 1/60sek, ISO250, Raw
Mutta eikö tätä huolella veistämääni ja Full Framea myötäilevää argumenttia voisi venyttää myös toiseen suuntaan esimerkiksi siten, että toteaisi myös täyden kennon olevan formaattina vielä liian pieni ja että todellinen kerma piilee keskikoon tai suuren formaatin kameroissa? Full Frame onkin mielestäni käsitteenä viime kädessä keinotekoinen, jos sillä väitetään, että juuri tämä tietty kenno (36 x 24 mm) olisi kooltaan se täysi tai kokonainen. Mitä suurempi kenno, sitä parempi paitsi teknisesti myös visuaalisestikin – juuri tämä käytännön valokuvaamiseen liittyvä kokemus jää usein huomaamatta, jos formaattien eroja tarkastellaan vain yhtäläisyyteen tähtäävän ekvivalenssi-ajattelun pohjalta.
Oman kokemukseni puitteissa kannatan siis mahdollisimman suurta kennoa, mutta kun otetaan huomioon paitsi taloudelliset tekijät, myös kameran fyysinen koko, lienee Full Frame paras mahdollinen kompromissi – ainakin tänä päivänä (heti kun Sony tekee kompaktin keskikoon formaattiin perustuvan kameran, olen valmis vaihtamaan siihen). Kun tekniikan kehitys tuo täysikennoisen kameran tavallisenkin näppäilijän ulottuville yhä halvemmalla, en näe enää mitään kovin oleellista syytä hankkia APS-C formaatin kameraa. Poikkeuksena ehkä makro- ja lintukuvaaminen sekä taloudellisissa kustannuksissa säästäminen, mikä on tietenkin aina perusteltua. Onkin mahdollista, että APS-C saattaa jossain vaiheessa jäädä väliinputoajaksi – ainakin sellaisessa muodossa missä se nykyään pakataan ammattimaista ja vakavaa kuvaamista korostavaan DSLR-pakettiin. Tässä mielessä markkinamiesten väite APS-C kennoista välietappina voikin muuttua eräänlaiseksi itsensä toteuttavaksi ennusteeksi.
Vaikka pidin alunperin vanhan Nex-5N:n APS-C kennoa aivan sopivana omassa kuvaamisessani, kävi sitten lopulta minullekin niin, että kokeiltuani Sony α7:aa miellyin täyden kennon kameraan sellaisella tavalla, että palaisin taaksepäin vain pitkin hampain. En väitä, etteikö pienemmillä kennoilla saisi aikaiseksi hyviä kuvia, tai että APS-C:tä käyttävät kamerat olisivat huonoja – käytän itsekin välillä vanhaa 5N:ää – mutta sikäli kun puhutaan pelkästään kameroiden kennojen koosta on se Full Frame sittenkin parempi omien kokemusteni puitteissa.
-Toni Ahvenainen
