Moderni klassikko – testissä ZEISS Loxia 2/35
Testasin ZEISS Loxia 2/35:sta ensimmäistä kertaa noin kaksi vuotta sitten kun sain objektiivin lainaksi ZEISSin Suomen osastolta. Olin aikaisemmin testannut jo Loxia 2/50:stä, rankannut sen korkealle ja kirjoittanut siitä myös kokonaisen neljäosainen arvion, joten odotukset olivat korkealla myös Loxia 2/35:sen suhteen (lue Loxia 2/50 arvio täältä: 1, 2, 3 ja 4). Valitettavasti aikatauluihin liittyvistä syistä johtuen objektiivi oli käytössäni vain viikon ajan, jonka aikana oli etsittävä tuntuma uuteen tuotteeseen, kokeiltava suorituskykyä ja löydettävä jokin punainen lanka, jonka varassa jäsentää kokemani arvion muotoon. Tämän kaiken olisi viikossa ehtinyt tekemäänkin, mutta suuremmaksi esteeksi muodostui suoraan sanottuna se, että ensikokeilun jälkeen minulla jäi ristiriitainen maku Loxia 2/35:sta. Objektiivin optinen suorituskyky ei vastannut odotuksiani ja jäin yksinkertaisesti ihmettelemään sitä, mitä ZEISS oli tarkoittanut tämän varsin keskinkertaiseksi kokemani objektiivin julkaisulla. Lyhyen testauksen jälkeen palautin lasin takaisin ZEISSille ja jäin pähkäilemään mitä siitä pitäisi kirjoittaa. Päätin lopulta olla kirjoittamatta koko juttua, sillä en osannut jäsentää ristiriitaisia kokemuksiani järkeväksi arvioksi. Hyvä niin, sillä Loxia 2/35 päätyi käyttööni myöhemmin uudelleen ja kuvasin sillä sekä muutamalla muulla linssillä kokonaisen vuoden ajan (kts. Days of Zeiss). Samalla myös ristiriitaiset kokemukseni jäsentyivät aikaisempaa paremmin ja objektiivin luonne siivilöityi esiin pidempikestoisessa kokeilussa. Koska Loxia 2/35 on monin tavoin mielenkiintoinen linssi, päätin lopulta kirjoittaa myös keskeneräisen arvioni valmiiksi. Tässä siis valmis arvio – vain noin kaksi vuotta myöhässä.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/11, 1/60sek, ISO250, Raw
Loxia-konsepti ja objektiivin olemus
Aloitetaan perusteista, eli ZEISS Loxia 2/35 on f/2 maksimiaukolla varustettu 35 millimetrin peruslinssi, joka soveltuu polttovälinsä puolesta monenlaiseen kuvaamiseen. Loxia-sarjan tuotekonsepti kietoutuu oleellisella tavalla perinteisen valokuvaamisen arvoihin ja tapoihin, ja sen vuoksi Loxia 2/35 onkin tarkoituksellisesti manuaalitarkenteinen objektiivi, jossa myös aukkoa säädetään linssin rungossa olevan aukkorenkaan avulla. Objektiivi on siis tehty manuaalitarkennuksen ystäville ja autofokusta kaipaaville kuvaajille se on yksinkertaisesti väärä valinta, sillä ZEISS on halunnut Loxia-sarjassa panostaa tietyn tyyppiseen kuvaamisen tapaan (ZEISS tarjoaa myös erikseen autofokuksella varustettuja objektiiveja Sony α7-kameroille Batis-sarjallaan). Käsintehtävä tarkennus on kuitenkin toteutettu modernilla tavalla, eli kamera tunnistaa tarkennusrenkaan liikkeen ja nostaa automaattisesti esiin tarkennusta helpottavan suurennoksen etsimessä ja näytöllä (asetuksista tätä automaattista oletusta voi tietysti myös muuttaa). Hyvien tarkennusapujen avulla (’focus peaking’ ja ’magnified view’) manuaalisen tarkennuksen oppii melko vaivattomasti jo päivässä tai parissa eikä se sen jälkeen tunnu enää ylimääräiseltä rasitteelta. Päinvastoin, käsin tarkentaminen tuo kuvaamiseen mukaan tiettyä fyysisyyttä ja läsnäoloa, joka katoaa helposti jos kuvaa pelkästään vain autofokuksen varassa. Loxia 2/35 luonnollisesti välittää myös täyden exif-datan rungolle, jolloin esimerkiksi tieto käytössä olleista asetuksista tallentuu kuviin ja niitä voi tarkastella jälkeenpäin. Videokuvaajia varten Loxia-sarjan linsseissä on myös ’De-Click’ -toiminto, jonka avulla linssin aukkorenkaan toiminnan voi muuttaa portaattomaksi. Yhdessä manuaalisen tarkennusrenkaan ja portaattoman aukkorenkaan avulla Loxia 2/35 muuttuu tavallaan hyvin kompaktiksi ”cine-linssiksi”, jonka avulla voi tehdä vähän vaativampiakin käsisäätöisiä otoksia.
Fyysiseltä rakenteeltaan Loxia 2/35 on suorastaan huomiota herättävän hyvin valmistettu ja verrattuna moniin muihin tämän päivän markkinoilla oleviin linsseihin, sen olemus huokuu tietyn tyyppistä ajatonta estetiikkaa. Objektiivi on valmistettu vastavalosuojaa myöten kokonaan metallista ja erittäin kompaktina 340 gramman painoisena kakkulana se sopii kokonsa puolesta täydellisesti paitsi Sony α7-sarjan kameroihin, mutta esimerkiksi myös liikkuvan kuvaajan takin taskuun. Rungon kaikki merkinnät, kuten aukko- ja tarkennusrenkaan lukemat, ovat kaiverrettu metalliin ja maalattu valkoisella maalilla. Tarkennusrenkaan liikeradan pyörähdyskulma on 180 astetta ja se on vastuksensa puolesta juuri niin hyvä kuin vain toivoa saattaa. Aukkorengas puolestaan toimii kolmasosa aukon välein pykälöitynä ja tarjoaa arvot välillä f/2 – f/22. Pykälöinnin vastus on hyvä, mutta ote aukkorenkaasta voisi olla parempi, sillä renkaassa ei ole ohuen grip-pinnan lisäksi minkäänlaisia fyysisiä kohokkeita paremman näppituntuman saamiseksi. Jotkut ovat valittaneet, että aukkorengas on hiukka liian likellä runkoa, ja että sitä tavoitellessa tulee helposti sotkeneeksi tarkennuksen. Tämä on kieltämättä totta esimerkiksi hanskat kädessä linssiä käytettäessä, mutta käytännössä murhe on kyllä aika pieni. Kokonaisuutena Loxia 2/35 onkin niin hyvin valmistettu, että siihen suhtautuu väistämättä tietyllä kunnioituksella. Sen ajaton estetiikka on kaikkea muuta kuin tämän päivän markkinoilla oleva kulutustavara, ja on selvää, että näin huolellisesti valmistettuna objektiivi on tehty kestämään aikaa. Joku saattaa sanoa, että ulkoisilla tekijöillä ei ole mitään vaikutusta kuvaamisen kannalta, eräänlaista vulgaaria instrumentalismia, mutta käytännössä vain aniharva kuvaaja jää kylmäksi Loxia 2/35:sen kohdalla.
Optinen rakenne ja suorituskyky
Optiselta rakenteeltaan linssi perustuu hieman harvinaisempaan Biogon-konseptiin ja pitää sisällään 9 elementtiä kuudessa ryhmässä. Yksinkertaisimmillaan kuvattuna ZEISSin oma tavaramerkki Biogon viittaa symmetriseen optiseen rakenteeseen, vähän samalla tavalla kuin kuuluisa Planar (tai nk. ’Double-Gauss’ rakenne), mutta Planariin verrattuna se tarjoaa laajakulmaisemman kuvaprojektion. Tänä päivänä ZEISS käyttää monissa laajakulmalinsseissään pääsääntöisesti retrofokaalista Distagonia, mutta symmetrisesti rakentuvan Biogonin etuna on sen tarjoama kompakti koko – ensisilmäyksellä Loxia 2/35:sen etuelementti onkin huomattavan pieni verrattuna linssin tarjoamaan valovoimaan. Optisena rakenteena Biogon on kuitenkin enemmän ’old school’ -ratkaisu kuin Distagon, joka ZEISS käyttää paljon useammin valmistamissa laajakulmalinsseissään. Biogonin valinta johtuneekin siitä, että Loxia 2/35 perustuu ZEISSin samantyyppiseen ZM-sarjan linssiin (Biogon T* 2/35 ZM), jota pidettiin pitkään vaikeasti adaptoitavana Sonyn kameroihin, kyseessä kun oli alunperin filmiajan kameroille suunniteltu objektiivi. ZEISS on kuitenkin laboratorioissaan korjannut optiikkaa hieman ja Loxiassa on otettu huomioon esimerkiksi Sony α7 kameroiden kennojen päällä oleva päällyslasi ja infrapuna-suodin sekä kennon ja bajonetin välinen lyhyt polttoväli. Sonylle sovitettuna Loxia 2/35 lupaakin paitsi parempaa reunaterävyyttä kuin alkuperäinen ZM-sarjan linssi, myös ZEISSin makuun optimoitua kontrastia ja värien toistoa.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/8, 1/60sek, ISO320, Raw
No, entä sitten se optinen suorituskyky? Täydellä f/2 -aukolla Loxia 2/35 on periaatteessa melko terävä kuvan keskiosasta, mutta menettää samanaikaisesti niin paljon kontrastia, että kuvan päälle muodostuu utuinen huntu. Kyse on nk. palloaberraatiosta (’spherical aberration’), joka tulee esille erityisesti kuvan korkeakontrastisissa kohdissa. Jotkin kuvaajat puhuvat tietyn tyyppisestä ja hartaasti tavoiteltavasta ”hehkusta” (nk. ’Leica glow’), mutta minun silmissäni kuvan päälle muodostuva matalakontrastinen huntu ei tuota mitään lisäarvoa – tai ainakin paljon puhuttu kirkkaus loistaa poissaolollaan. Nurkkapiirtokin on täydellä aukolla melkoista suttua, enkä suosittelisi sijoittamaan kuvakerronnallisesti tärkeää kohdetta kuvan reunaan täydellä f/2 -aukolla kuvattaessa. Onkin selvää, ettei Loxia 2/35 täytä sitä modernia suorituskykystandardia, jonka ansiosta useimmat linssit ovat tänä päivänä terävyydeltään vähintäänkin hyväksyttäviä jo täydestä aukosta alkaen. Kun näin Loxian keskinkertaisen suorituskyvyn täydellä aukolla ensimmäistä kertaa, olin suoraan sanottuna hieman äimänä. En osannut uskoa, että linsivalmistuksen teknologisena johtajana ZEISS olisi jostain kumman syystä hukannut arvostelukykynsä ja tuonut markkinoille varsin keskinkertaisen ja kalliin manuaalitarkenteisen linssin. Esimerkiksi aikaisemmin arvioimani Loxia 2/50 oli täydellä aukolla huomattavasti suorituskykyisempi.
Loxian reunapiirto ei ole täydellä aukolla kovin hyvä (klikkaa kuva suuremmaksi).
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/2.0, 1/3200sek, ISO100, Raw
Loxian puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että jos matalakontrastinen huntu jätetään huomioimatta, niin täydellä aukolla kuvan keskiosa on kuitenkin verraten terävä. Kun objektiivia himmentää aukon verran (f/2.8) kuva on jo hyvin terävä ja kontrastinen eikä aikaisemmin vaivannutta huntua enää ole. Silmämääräisesti arvioituna linssi saavuttaa maksimiterävyyden jossain f/4 – f/5.6 alueella, jolloin kuva onkin sitten jo erittäin terävä ja kontrastinen. Nurkkaterävyys saavutetaan vasta f/8 – f/11 aukoilla. Terävyyden suhteen Loxia 2/35 onkin tyypillinen vanhan koulukunnan linssi, jossa paras piirto saavutetaan vasta aukoilla f/4 ja f/5.6 – tällöin se on kuitenkin jo erinomaista ja kykenee kilpailemaan rinta rinnan minkä tahansa modernin ja runsaasti erikoislasia käyttävän verrokin kanssa.
Pienillä aukoilla Loxia tarjoaa hyvää reunaterävyyttä (klikkaa kuva kokonaiseksi)
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/8, 1/500sek, ISO800, Raw
Kromaattisten poikkeamien suhteen Loxia 2/35:sen voi sanoa olevan erittäin hyvin korjattu objektiivi. Täydellä aukolla korkeakontrastisille reunoille ilmestyy kyllä selviä värivirheitä, mutta vähän himmennettäessä (f/2.8) niitä ei käytännössä esiinny enää lainkaan. Vinjetointia löytyy luonnollisesti jonkin verran, mutta tämän tyyppisessä linssissä siitä ei oikeastaan ole haittaa (ja halutessaan sen vähäisenkin voi korjata pois Lightroomissa). Geometrian suhteen Loxia on optisesti erinomainen eikä kuvassa ole käytännössä lainkaan geometrisia vääristymiä, kuten niin monessa muussa modernissa linssissä, jotka turvautuvat jälkeenpäin tehtävään softa-korjailuun.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/11, 1/60sek, ISO250, Raw
Bokehia on aina yhtä vaikea arvioida sillä epäterävän alueen käyttäytyminen vaihtelee niin paljon sen mukaan mitä kuvassa sattuu olemaan ja kuinka kaukana se on valitusta tarkennustasosta – ja toisaalta kyse on myös makuasiasta. Omasta mielestäni Loxian bokeh on erittäin hyvännäköistä ja pehmeää silloin kun kohde suurin piirtein lyhyellä keskietäisyydellä kamerasta (3–5 metriä) ja tausta on tarpeeksi etäällä. Parhaimmillaan kuvan epäterävä alue on pehmenee erittäin harmonisesti ja tasaisesti, mutta kun kohde sijoitetaan vähän kauemmaksi Loxia tuottaa helposti hiukan hermostunutta piirtoa epäterävälle alueelle. Erityisesti täydellä aukolla taustalla saattaa tällöin ilmentyä kaksinkertaisia muotoja ja muita epäesteettisiä kummallisuuksia. Loxiaa ei voi sanoa miksikään bokeh-kuvaajan unelmaksi, sillä epäterävän alueen paras piirto toteutuu verraten pienellä käyttöalueella (keskietäisyydellä olevien kohteiden kanssa aukon nk. ’sweet spot’ on mielestäni f/2.8), mutta parhaimmillaan bokeh on kuitenkin hyvin pehmeää. Linssin himmennin pitää sisällään kokonaiset kymmenen suoraanleikattua lapaa, minkä ansiosta epäterävän alueen yksittäiset valopisteet säilyvät pyöreinä vielä verraten pienilläkin aukoilla, ja toisaalta tarkennustasolle osuessaan ne tuottavat kauniita tähtikuvioita. Kuvan reunoja kohden bokeh hieman hapertuu, mutta tämä on odotettavissakin, sillä objektiivin etuelementti on kooltaan aika pieni. Etualan bokeh on puolestaan melko surkean näköistä katsottavaa, aivan kuten Loxia 2/50:kin, joskin tämä harvemmin näkyy kuvissa.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/2.8, 1/400sek, ISO100, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/2.8, 1/125sek, ISO100, Raw
Kontrastia ja 3D:tä
Objektiivin tekninen suorituskyky ja mittatulokset eivät kuitenkaan ole kaikki kaikessa, vaan käytännössä myös se, miltä kuvat oikeasti näyttävät, kertoo joskus enemmän objektiivin tarjoamasta piirrosta. Edellä kirjoitetun perusteella on jo selvää, ettei Loxia 2/35 täysin täytä sellaisia moderneja vaatimuksia, mitä tänä päivänä monilta uusilta linsseiltä vaaditaan kilpailluilla markkinoilla. Loxian vahvuus on mielestäni kuitenkin siinä, että sen piirron luonteessa on jotain enemmmän kuin mitä pelkät tekniset testit antavat ymmärtää. Omasta näkökulmastani katsottuna objektiivin paras ominaisuus onkin sen todella vahva kontrasti ja rohkeat värit – kummatkin myös yleisesti ZEISSin linsseille tyypillisiä ominaisuuksia. Uskaltaisin jopa väittää, etten ole tavannut missään muussa linssissä yhtä vahvaa kontrastia. Etenkin pienemmillä aukkoarvoilla vahva kontrasti täydentää hyvin terävyyttä, ja tuottaa kuvia, joiden yksityiskohtia on ilo katsella tietokoneen näytöltä. Vahva kontrasti antaa myös väreille tiettyä potkua ja miellyttää ainakin omaa silmääni. Tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi muita yhtä kontrastisia ja vahvoja laseja, en vain ole itse testannut sellaisia. Piirron suhteen aikaisemmin testaamistani laseista vain Loxia 2/50 on lähellä Loxia 2/35:sta. Teknisen suorituskyvyn valossa hieman parempi, mutta piirron suhteen ei aivan yhtä maukas. Toisaalta vahva kontrastisuus ei tänä päivänä ole enää niin oleellinen tekijä kuin esimerkiksi ennen vanhaan filmien kanssa pelatessa, sillä kontrastia voi myös keinotekoisesti lisätä jälkeenpäin kuvankäsittelyohjelmassa (tämänkin arvostelun kaikki kuvat ovat käsiteltyjä ja niissä on siten jälkikäsittelyssä lisättyä kontrastia). Minulle Loxian vahva kontrastisuus on sen piirron paras ominaisuus ja keskeinen syy sille, miksi pidän linssistä niin paljon – se tukee omaa estetiikkaani, joka perustuu verraten vahvaan kontrastiin.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/8, 1/60sek, ISO500, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/5.0, 1/320sek, ISO400, Raw
Toinen Loxia 2/35:n luonnetta kuvaava tekijä on sitten se ”3D”, eli kolmiulotteinen piirto. Kun tutustuin Loxioihin aivan ensimmäistä kertaa silloin muutama vuosi sitten, Suomen Zeissin silloinen maajohtaja kertoi, että näissä linsseissä on Zeissin klassista piirtoa: kohteet ikäänkuin pomppaavat esiin taustastaan kolmiulotteisella tavalla. Puheet linssien ”3D:stä” ja myös niin kutsuttu ’ZEISS Pop’ olivat minulle jo entuudestaan tuttuja käsitteitä ja mielessäni hieman hymähdin tämän tyyppisille puheille. Olin tavannut ajatella, että puheet ”3D:stä” ovat pohjimmiltaan tietyn tyyppistä oman brändiuskollisuuden ja -identiteetin vaalimista vailla todellista empiiristä pohjaa. On kuitenkin myönnettävä, että jotain pohjaa näissä puheissa ehkä kuitenkin on, sillä Loxia 2/35 todellakin tarjoaa parhaimmillaan melko kolmiulotteista piirtoa – tai siis tarkemmin ilmaistuna kuvissa esiintyy välillä melko hyvä kolmiulotteisuuden vaikutelma. Tämä ei tietenkään estä sitä, etteikö puheeseen ”3D:stä” yleisesti ottaen sekoittuisi usein myös aimo annos brändien vaalimista.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/2.8, 1/4000sek, ISO100, Raw
Itse asiassa koko puhe kolmiulotteisuudesta on paitsi valokuvaharrastajien, mutta etenkin laiteharrastajien kentällä välillä hyvinkin kiihkeä keskustelun aihe. Keskustelu on ristiriitaista ja joskus riitelevääkin ainakin kolmesta eri syystä. Ensiksikin (1) kyse on vain kolmiulotteisuuden vaikutelmasta ei aidosta kolmiulotteisuudesta, mutta valitettavasti tämä ei estä sitä, etteikö jokaiseen keskusteluun osallistuisi aina joku viisas toteamaan ettei kolmiulotteisuutta voi valokuvassa saavuttaa, sillä kuva on vain kaksiulotteinen projektio kolmiulotteisesta maailmasta – ikäänkuin kyseessä olisi syvällinenkin älyllinen oivallus. Toiseksi (2) kolmiulotteisuuden vaikutelma sekoittuu monissa keskusteluissa varsin sekavasti optiikan teorista lainattuihin fysiikan peruskäsitteisiin tavalla, joka saa sen näyttämään monien silmissä empiiriseltä ja mitattavalta ominaisuudelta. Tällöin alkaa helposti näyttää siltä, että ”3D” olisi ikäänkuin objektiivin fyysinen ja rakenteellinen ominaisuus, ja sitä yritetään selittää mitä esoteerisimmilla teorioilla (kuten esimerkiksi vanhoilla lyijymonoksidia sisältävillä lasielementeillä). Toinen yhtä sitkeä keskustelijoiden ryhmä taas yrittää piirtää ilmiöstä ”tieteellisen” tarkkaa kuvaa hahmopsykologiaan nojautuen ja väittävät ilmiön johtuvan esimerkiksi vastaväreistä. Molemmat ryhmät uskovat tietysti yhtä tosissaan siihen, että ilmiön ymmärtäminen vaatii harrastajien ”tieteellistä tutkimusta”. Kolmanneksi (3) keskustelu linkittyy usein tiettyihin brändeihin, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että koko keskustelua piirittää jatkuvasti merkkeihin ja brändiuskollisuuteen liittyvät asenteet; monien itseään täysjärkisinä pitävien kuvaajien mielestä vain ZEISS osaa tehdä sellaisia objektiiveja, jotka tuottavat tarkasteltavaan kuvaan vaikutelman kolmiulotteisuudesta. Kun koko keskustelun ”3D:stä” ja kolmiulotteisuuden vaikutelmasta on näin monella tapaa sekaisin, ei ole ihme, että viime kädessä varsin yksinkertainen asia muuttuu internetin keskustelupalstoilla niin monimutkaiseksi ja tunteita herättäväksi.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/4.0, 1/100sek, ISO100, Raw
Viime kädessä koko kolmiulotteisuuden vaikutelmaa koskeva keskustelu on ylikorostunut, varsinkin jos tunnustetaan se, ettei koko ”3D” oikeastaan tuo kuvailmaisuun mitään lisää vaikka saattaakin näyttää hifistelijän silmissä hyvältä. Kyseessä on yksinkertaisesti vain valmiista kuvasta välittyvä kolmiulotteisuuden vaikutelma, johon vaikuttavat – tottakai – monet eri asiat, kuten esimerkiksi käytetty aukko, kohteen sijainti kuvakentässä/tausta, valo, värit, mutta lopulta myös se, millä tavoin objektiivin ominaisuudet, kuten esimerkiksi terävyys ja kontrasti, tukevat tämän vaikutelman syntymistä. Tässä mielessä Loxia 2/35:ssa on kieltämättä jotakin, joka tuottaa kuviin välillä kolmiulotteisuuden vaikutelmaa. Vaikka esimerkiksi ZEISSin Batis 1.8/85:lla saa myös aikaiseksi kuvia, joissa on tätä tiettyä kolmiulotteisuuden vaikutelmaa, niin käytännössä Loxia 2/35 onnistuu tässä useammin. Kohteiden terävät ääriviivat ikäänkuin nostavat ne paremmin esiin taustastaan (ZEISSilla tätä on kutsuttu joskus termillä ’contour rendition’ eli ääriviivojen piirto). En osaa antaa selitystä ilmiölle, enkä myöskään aio haksahtaa siihen älylliseen sudenkuoppaan, että yrittäisin selittää sitä jollakin omalla pseudotieteellisellä teoriallani. Omasta mielestäni paras ”3D:n” yleinen selitys löytyy amerikkalaiselta Lloyd Chambersiltä artikkelista ’Micro contrast and the ZEISS pop’. Chambersin tuottama teksti nojaa sekin vähän kyseenalaiseen ”mikrokontrastin” käsitteeseen, sillä ainakaan fysiikka ja optinen teoria eivät tunne tällaista käsitettä. Ja toisaalta taas, tekstin taustalla toimii kaupallinen intressi, jossa mikrokontrasti ja ”3D” linkitetään ZEISS-brändiin – tietysti myös muut valmistajat osaavat tehdä linssejä, joissa on vahvaa ”mikrokontrastia”, mikäli sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti vain kontrastin toistoa pienissä yksityiskohdissa.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/2.8, 1/60sek, ISO200, Raw
Loxia 2/35:ssa kuitenkin siis on ”kolmiulotteista piirtoa”, jos näin sallitaan sanoa, mutta sen ei tulisi olla syy objektiivin valintaan. Kaikissa todellisissa ja tosiksi uskotuissa nyansseissaan kolmiulotteisuuden vaikutelmaa on vaikea toistaa aidolla valokuvapaperilla, sillä teknisistä syistä johtuen osa resoluutiosta ja kontrastista menetetään aina valokuvia tulostettaessa. Näytöllä vaikutelma on tietysti vahvempi (kannattaa klikata arvion kuvat kokonaisiksi, jolloin WordPress-alustan surkea interpolointi ei pääse tekemään tuhojaan kuville). Toiseksi vahvaa ”3D:tä” ei oikein voi pitää itseisarvonakaan, sillä se voi kuvan kokonaisuuden kannalta olla myös häiritsevä tekijä, esimerkiksi silloin, kun kohde näyttää kuvassa siltä kuin se olisi leikattu saksilla irti taustastaan. Ylimitoitetusta 3D-keskustelusta ja sen sekvista vyyhteistä voi kukin itse päättää miten oleellinen piirre niin paljon puhuttu ”3D” on objektiivissa.
Välillä Loxian kuvat näyttävät suorastaan häiritsevällä tavalla siltä kuin kohde olisi leikattu saksilla taustasta irti (klikkaa suuremmaksi).
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/2.8, 1/320sek, ISO100, Raw
Moderni klassikko
Kokonaisuutena Loxia 2/35 on monen eri tekijän summa, johon liittyy niin optinen suorituskyky kuin myös objektiivin fyysinen rakenne ja manuaalisesti tehtävä tarkennus. Netissä Loxia-sarjan objektiiveja hehkutetaan usein pelkästään teknisen suorituskyvyn perusteella, ja monet haluavat esimerkiksi tietää, kumpi ZEISSin tarjoamasta kahdesta eri objektiivisarjasta, Loxiasta ja Batiksesta, on suorituskyvyltään parempi vaihtoehto. Tämä on sinänsä ymmärrettävää markkinoiden ja netin ruokkimassa lyhytjänteisessä kulutuskulttuurissa, mutta samalla monilta on jäänyt huomaamatta Loxia-sarjan tarjoama kokonaisestetiikka, mikä erottaa sen muista markkinoilla tarjolla olevista linsseistä. Toisin kuin monissa tämän päivän moderneissa linsseissä, joiden suorituskyky perustuu monimutkaisiin optisiin rakenteisiin ja eksoottisten lasielementtien rohkeaan käyttöön (esim. Batis-sarja), ZEISS on Loxia-sarjassa tavoitellut selvästi tietyn tyyppistä vanhan koulukunnan lähestymistapaa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kaikki Loxia-sarjan objektiivit tukeutuvat pääasiassa perinteisiin ja valmistustavoiltaan verraten yksinkertaisiin lasielementteihin – vain laajakulmat (Loxia 2.8/21 ja Loxia 2.4/25) pitävät sisällään yhden asfäärisen elementin (ja nekin molemmat vain yhden). Tämän ansiosta Loxia-estetiikkaa luonnehtii tietty piirron puhtaus eikä objektiiveja rasita monista moderneista linsseistä tutut sipulikuviot, jotka syntyvät asfääristen lasielementtien epätasaisesta pintarakenteesta. Bokehin osalta Loxiat eivät kuitenkaan pyri täysin neutraaliin pehmeyteen, vaan epäterävän alueen piirtoon on päästetty tiettyä luonnetta tuovaa särmää – ja parhaimmillaan kuvista välittyy elävästi optiikan vaikutus kuvan muodostumiseen. Monia Loxia-sarjan linssejä luonnehtiva hieman kaareva tarkennustaso sekä epäterävän alueen lievä hapertuminen kuvan reuna-alueilla vain tukevat tätä vaikutelmaa. Suoraan leikatut himmenninlehdet puolestaan tuottavat kirkkaita ja huomiota herättäviä tähtikuvioita pistämäisiin valonlähteisiin hämärässä kuvattaessa. Loxia-estetiikan kruunaa vahva kontrasti sekä saturaatioltaan hyvä värintoisto. Tämä kaikki, yhdessä manuaalisen tarkennuksen sekä kompaktin ja erinomaisen fyysisen olemuksen kanssa, miellyttää monia sellaisia kuvaajia, jotka näkevät romantiikkaa esimerkiksi perinteisissä mittaetsin-kameroissa ja hitaammassa kuvaamisen tavassa. Loxia 2/35 onkin eräänlainen moderni klassikko – siinä mielessä, että ZEISS on onnistunut Loxia-sarjallaan tuomaan klassista piirtoa moderneihin Sony α7-kameroihin ja laajentaa osaltaan sitä esteettistä repertuaaria mistä kukin voi poimia omaan makuunsa sopivia välineitä valokuvaamista varten. Loxian valinta on siten ehkä enemmän makukysymys kuin puhtaaseen suorituskykyyn liittyvä vertailutehtävä.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/13, 1/30sek, ISO200, Raw
Kaikista puutteistaan huolimatta Loxia 2/35:sta onkin tullut monen kuvaajan suosikkilinssi ja niin kävi lopulta minullekin. Arvostan paitsi objektiivin ainutlaatuista fyysistä olemusta ja piirron luonnetta, myös sen manuaalista tarkennusta, joka tuo kuvaamiseen sellaista elävyyttä, jota autofokuksen kanssa ei aina saavuteta. Toki sillä on myös puutteensa (esimerkiksi juuri se täyden aukon suorituskyky), mutta pystyn elämään sen kanssa, sillä pidän linssin piirtoa mielenkiintoisempana tekijänä kuin sen puhdasta teknistä suorituskykyä. Ja toisaalta, hieman himmentämällä Loxian suorituskykykin kelpaa minulle enemmän kuin hyvin. Kaiken kaikkiaan Loxia miellyttää minua niin esteettisellä kuin älylliselläkin tasolla – ja ehkä kyse on vähän polttovälistäkin, sillä 35mm sopii niin hyvin dokumentaarisiin ja toiminnallisiin ihmiskuviin.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/2.8, 1/60sek, ISO640, Raw
Loxian 2/35:sen laaja menestys valokuvaajien keskuudessa kertoo osaltaan myös siitä, että ZEISS osaa arvottaa objektiiveja niiden luonteen mukaan eikä tuijota pelkästään MTF-käyriä. Olen varma siitä, että ZEISS toi Loxian 2/35 markkinoille juuri siitä syystä, että heillä oli tietoa sen vastaanotosta ZM-versiota käyttäneiden Leica-kuvaajien joukossa ja he uskoivat sen piirtoon, vaikka teknisen suorituskyvyn näkökulmasta se onkin jäljessä monista moderneista kilpailijoistaan. Loxian käyttö omassa kuvaamisessani opetti minulle myös sen, kuinka vähän MTF-käyristä tai teknisistä testeistä voi päätellä suhteessa omaan makuun. Tarkoitukseni ei ole vähätellä teknisten testien tuottamaa empiiristä ja monin tavoin hyödyllistä tietoa, mutta oman kuvaamisen kontekstissa vasta itse testaamalla pääsee oikeasti näkemään sen, miellyttääkö linssin piirto omaa silmää vai ei, ja voiko mahdollisten kompromissien kanssa elää – aivan liian usein etsitään vain sitä kaikin tavoin ”täydellistä” linssiä, jossa olisi ”kaikki”. Jos siis hakusessa on 35mm objektiivi eikä manuaalinen tarkentaminen pelota, kannattaa ZEISS Loxia 2/35 ehdottomasti tarkistaa. Täysin varauksetta en kuitenkaan uskalla sitä suositella kaikille, sillä täyden aukon optinen suorituskyky saattaa jäädä kaivelemaan, varsinkin kun kyseessä on verraten kallis objektiivi (kirjoittamisen hetkellä esimerkiksi 1 209 e Rajalassa). Mahdollista on kuitenkin myös se, että objektiivin luonteeseen ihastuu ja sen kanssa kuvaamisesta tulee nauttimaan vielä monet tulevat vuodet – niin on käynyt monelle muullekin.
– Toni Ahvenainen
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/11, 1/250sek, ISO100, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/8, 1/100sek, ISO800, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/35, f/8, 1/250sek, ISO100, Raw
