Monitorimarkkinoiden viidakossa – artikkelisarja monitoreista 1/3

Hieman ennen viime vuoden joulua minulle tuli monitoririkko, eli jo vuosia käyttämäni Korean ihme Yamakasi irtisanoi lopullisesti palvelusopimuksensa ja jäin yhtäkkiä ilman monitoria. Hätätilanteen vuoksi sain tuttavalta lainaksi pienen 24-tuumaisen TN-paneelilla varustetun näytön, mutta sen kuvanlaatu oli sen verran heikko, ettei tietokonetta huvittanut juuri edes käynnistää. Siten myös valokuvaushommat jäivät joksikin aikaa tauolle, kunnes sain lopulta hankituksi uuden monitorin noin kuukausi sitten.

Hajonnut monitorini oli korealainen 27-tuumainen Yamakasi, joka oli palvellut kuvaamistarpeitani, kuten kuvien valintaa, jälkikäsittelyä ja muuta, jo vuosien ajan. Merkki on varmasti monelle täysin tuntematon, eikä ihme sillä näyttöä ei ole saanut enää vuosiin. Olin hommannut sen alun perin siksi, että rahat eivät riittäneet aitoihin merkkituotteisiin, kuten Dellin Ultrasharp -monitoreihin. Huhupuheiden mukaan Yamakasissa oli kuitenkin sama paneeli kuin Dellissä – tosin tehtaan takaovesta ulos kuljetettuna B-luokan versiona, joka pienistä laadunvarmistuksen puutteista johtuen ei kelvannut sataprosenttisesti Ultrasharp -mallistoon. Vanha B-luokan sotaratsu oli joka tapauksessa nyt kuollut eikä sitä auttanut enää piiskata. Sen sijaan päätin ottaa asian mahdollisuutena hankkiutua eroon Yamakasista ja korvata se täysin uudella monitorilla (uskollisuudestaan huolimatta Yamakasi ei ollut aina se kaikkein helpoin työtoveri).

Artikkelisarjan tavoitteet

Alun perin ajattelin, että uuden monitorin ostaminen olisi suhteellisen nopea toimenpide ja palaisin tuota pikaa takaisin valokuvaamisen pariin. Lukisin arviot muutamista minulle sopivista malleista ja pistäisin näytön tilaukseen. Elättelin mielessäni myös ajatusta, että paneelien tekniikka oli varmasti kehittynyt vuosien varrella ja nyt saisin kohtuullisella hinnalla jo varmasti itsekalibroituvan näytön. Kuinka väärässä olinkaan. Tosiasiassa päädyin tutkimaan valokuvaajille tarjottuja monitoreita noin puolen vuoden ajan, ja vaikka opin asiasta paljon, koin välillä myös merkittäviä turhautumisen tunteita, sillä halpa ja hyvä eivät useinkaan löytäneet toisiaan. Mikäli tehdä arvostelukykyisen valinnan nykyisillä monitorimarkkinoilla, vaatii se oikeastaan varsin paljon tietoa paitsi tekniikasta, myös värien hallinnasta, markkinoinnista ja muusta. Markkinoilla on paljon tarjolla myös sellaisia laitteita, jotka eivät niiden ominaisuuksista ja markkinoinnista huolimatta sovellu valokuvaamiseen tarpeisiin kovinkaan hyvin. Monet varmasti myös haksahtavat näihin sudenkuoppiin, sillä yksityiskohtaisten asioiden selvittäminen vie aikaa ja vaivaa. Sen vuoksi päätin koostaa kokemuksistani artikkelisarjan, joka toivottavasti auttaa kaikkia heitä, jotka ovat syystä tai toisesta samassa tilanteessa.

Kerrotaan nyt kuitenkin jo heti artikkelisarjan alussa, että päädyin lopulta valitsemaan Eizon. Eizo on erittäin arvostettu merkki valokuvaajien, graafikkojen ja muiden visuaalista työtä tekevien keskuudessa. Kun olin oppinut näyttöjen tekniikasta, värienhallinnasta, kalibroinnista ja profiloinnista tarpeeksi, Eizo alkoi näyttäytyä loogisena vaihtoehtona myös minulle. Minkä vuoksi ja mikä malli, kerron siitä enemmän sarjan seuraavassa osassa. Artikkelisarjan kolmannessa osassa taas pohdin hiukan syvällisemmin monitorin merkitystä valokuvaamisessa. Tässä artikkelisarjan ensimmäisessä osassa haluan nyt kuitenkin kertoa enemmän markkinoinnin sudenkuopista ja siitä, mitkä ominaisuudet monitoreissa ovat todellisuudessa tärkeitä ja mitkä eivät.

Laadukkaan monitorin valmistaminen on vaativa prosessi

Suurin osa valmistajista tarjoaa monia eri monitorimalleja eri hintaluokissa. Ennen monitoririkkoani ajattelin, että nykyiset litteät monitorit mahdollistava lcd-paneeli kaikkine tekniikoineen on ollut valmis innovaatio jo kauan aikaa sitten. Siten minusta näytti myös siltä, että tavallisista monitoreista on tarpeettomankin paljon eri malleja ja että niiden välillä oli vaikea tehdä eroa. Tutkiessani monitorien taustalla oleva lcd-paneelin tekniikkaa opin kuitenkin sen, että laadultaan korkean ja suorituskykyisen monitorin valmistaminen on edelleen varsin vaikeaa ja vaatii valmistajilta paljon.

Lcd-paneelin valmistamisen haastavuus perustuu siihen, että yksittäiset paneelit eivät ole koskaan täysin tasalaatuisia, vaan niissä esiintyy aina tietyn tyyppistä varianssia. Siten jokainen samalta tehdaslinjalta valmistunut paneeli on oma erillinen yksilönsä, joka käyttäytyy hieman eri tavalla esimerkiksi kirkkauden, valovuodon, läpinäkyvyyden sekä monien muiden kuvanlaatuun liittyvien ominaisuuksien suhteen. Valmistajat luokittelevat samalta linjalta valmistetut paneelit kirjaimilla (A+, A, B ja C), jotka kertovat siitä, miten hyvin paneeliyksilö täyttää kyseiselle tuotteelle suunnitellut laatuvaatimukset. A+ luokan paneelit edustavat tuotantolinjan parhaita yksilöitä, kun taas heikommin luokitellut yksilöt pitävät sisällään usein erilaisia kuvanlaatua heikentäviä virheitä. Esimerkiksi kirkkaus ja läpinäkyvyys ovat tärkeitä kuvan kontrastiin vaikuttavia ominaisuuksia ja heikommin luokitelluissa paneeleissa esiintyy usein hienoisia värivirheitä tai kontrastia pehmentävää tummaa huntua, joita on mahdoton kompensoida jälkikäteen. Monet monitorit toistavat myös harmaasävyt todellisuudessa hieman värillisinä, sillä täysin neutraalia toistoa on todella vaikea saavuttaa. Myös kuvan tasalaatuisuus, eli kirkkauden ja värien mahdollisimman tasainen toisto koko paneelin pinta-alalla, on usein sellainen tekijä, josta heikommissa paneeleissa tingitään. Kannattaa kuitenkin huomata, etteivät laatuluokat ole mikään koko alan kattava yhteismitallinen standardi, vaan esimerkiksi luokka A+ kertoo vain sen, että tällä merkitty yksittäinen paneeli täyttää valmistajan sille asettamat laatuvaatimukset parhaalla mahdollisella tavalla – yksityiskohtaiset laatuvaatimukset riippuvat puolestaan tuotesuunnittelun määrittämistä ominaisuuksista.

Tästä kaikesta on oleellista ymmärtää se, että valmistusteknisistä syistä parhaan suorituskyvyn omaavista paneeleista on aina tietyn tyyppistä niukkuutta ja ne ovat sen vuoksi kalliimpia. Sama tuotannon peruslogiikka tarkoittaa myös sitä, että parhaiden A+ paneelien rinnalla tuotetaan jatkuvasti merkittäviä määriä A-, B- ja C-luokan paneeleja, jotka on myös käytettävä markkinoille tuotaviin tuotteisiin, sillä mitään ei tietenkään hävitetä. Tämän kaikki heijastuu suoraan monitorien hintaan: parhaiten toimivat yksittäiset paneelit säästetään kaikkein kalleimpiin malleihin, kun taas laadultaan heikompia paneeleita käytetään halvemmissa tuotteissa. Merkintä A+ ei kuitenkaan takaa, että monitorin paneeli olisi huippuhyvä ja suorituskykyinen tuote itsessään. Se takaa vain sen, että kyseinen yksilö on läpäissyt valmistajan sille asettamat laatuvaatimukset. Matalan ja keskitason tuotteissa paneeli merkitään helpommin A+ luokkaan, sillä valmistajan laatuvaatimukset eivät ole kovin korkeat. Huipputason tuotteissa A+ luokan saavuttaminen on vaikeampaa, koska laatuvaatimukset ovat korkeat ja tällöin tuotetaan myös enemmän toisen luokan laatua. Jokseenkin monimutkaista? Kyllä, mutta oleellista on ymmärtää se, että monitorien ja paneelien valmistuksessa laatu ja hinta kulkevat lopulta käsi kädessä.

Paljon markkinointia, vähän asiaa

Yksi keskeinen haaste uutta monitoria etsivälle valokuvaajalle on se, että tarjolla on paljon markkinointia mutta vain vähän hyvää asiantuntijatietoa. Monitoreita ei yksinkertaisesti testata yhtä perinpohjaisesti kuin esimerkiksi kameroita tai linssejä. Yksittäisistä tuotteista löytää usein varsin pintapuolisia arvioita, joissa lähinnä luetellaan uutuuden ominaisuudet ja kehutaan tuotetta. Toisissa arvioissa kyllä testataan ominaisuuksien paikkansa pitävyyttä, esimerkiksi värintoiston tarkkuutta, mutta harvemmin näytön toiminnallisuutta tarkastellaan erityisesti valokuvauksen ja siihen liittyvän työnkulun kontekstissa.

Toiseksi monitoreita myydään korostuneesti ominaisuuslistojen perusteella. Tyypillisesti valmistaja listaa kontrastia, väriavaruuksia, värintoiston tarkkuutta, hdr-toimintoja sekä muita ominaisuuksia, jotka tietysti näyttävät kaikki erittäin hyviltä. Vertailu tuotteiden välillä on vaikeaa, kun toinen valmistaja lupaa esimerkiksi 98 % peiton AdobeRGB-väriavaruudessa ja toinen 99 % peiton. On yksinkertaisesti mahdoton sanoa, mitä prosentin ero väriavaruuksissa tarkoittaa käytännössä – varsinkaan kun väriavaruuden peitto ei tarkoita esimerkiksi sitä, että värit toistuisivat oikein tämän väriavaruuden sisällä.

Käytännössä ominaisuuslistojen perusteella tapahtuva myynti ilman tarkkaa testaamista on johtanut siihen, että valmistajat kilpailevat toinen toistaan näyttävämmillä ominaisuuslistoilla. Tämän tyyppisessä markkinointitilanteessa voidaan helposti luvata sellaistakin, mihin tuote ei käytännössä pysty. Ilmiö on tuttu esimerkiksi audiolaitteiden markkinoinnista, jossa viiden euron napeista lähtien jokaiset kuulokkeet toistavat ihmisen koko kuuloalueen kaikki taajuudet väliltä 20hz – 20khz täydellisesti ilman notkahduksia – riippumatta siitä onko se edes fyysisesti mahdollista. Toinen samanlainen esimerkki harhaanjohtavasta markkinoinnista voisi olla vaikkapa hiljaiset tietokonekomponentit, joissa äänenvoimakkuus kerrotaan usein ”tieteellisen tarkasti” desibeleinä mitattuna. Sopivasti vain on jäänyt kuvaamatta esimerkiksi mittaustapa ja etäisyys – mikä tahansa komponentti on täysin äänetön, kun sitä mitataan tarpeeksi kaukaa. Vastaavalla tavalla ominaisuuskeskeisessä markkinoinnissa yksittäisen monitorin suorituskyky näyttää usein erinomaiselta, ellei suorastaan uskomattoman hyvältä. Aina siihen ei kuitenkaan kannata uskoa, sillä osa markkinoinnista perustuu vähintäänkin vääriin mielikuviin, osa suoranaisiin valheisiin.

Esimerkki: Asus markkinoi 27-tuumaista ProArt PA27AC omilla sivuillaan näyttävästi ja lupaa sen tarjoavan todella hyvää värientoistoa painamalla väritoiston tarkkuudesta kertovan delta-E:n arvon alle kahteen (’Each ProArt PA27AC monitor is pre-calibrated to guarantee industry-leading color accuracy ∆E < 2’). Väite tuntuu uskottavalta, sillä Asus sanojensa mukaan ”takaa” monitorille markkinoiden johtavan väritarkkuuden. Tosiasiassa tämän monitorin värintoisto ja delta-E arvot karkaavat pahimmillaan yli yhdeksään ja keskiarvo lähestyy neljää, kun monitorin yrittää kalibroida sRGB väriavaruuteen (deltaE2000-standardin mukaisesti mitattuna). [Lähde: Fotosidan] Monitorin suorituskyky on siis kaukana luvatusta, puhumattakaan johtavasta markkina-asemasta. Asus voi kuitenkin markkinateksteissään antaa kuvan paremmasta suorituskyvystä, sillä se ei kerro omilla sivuillaan missään sitä, miten sen ilmoittamiin lukemiin on päästy, eli mitä on mitattu, millä tavoin, mistä ja mihin standardiin suhteutettuna.

Hyvää suorituskykyä lupaavien ominaisuuslistojen taakse jää paljon asioita ja yksityiskohtia, jotka eivät tule välttämättä edes mieleen monitoreita vertaillessa. Suurimmalla osalla valokuvaajista ei ole, eikä voikaan olla, tarvittavaa osaamista lukeakseen markkinointitekstien rivien välistä. Yksi esimerkki tästä on vaikkapa se, että paneelien paras suorituskyky saavutetaan usein vain pienellä kalibraattorin tai kolorimetrin kokoisella alueella näytön keskellä. Sen ulkopuolella suorituskyky usein laskee eikä valmistaja kerro siitä välttämättä mitään. Näytön tasalaatuisuus (’uniformity’) onkin paneelin laatua mittaava keskeinen ominaisuus ja käytännössä näytön hinta kasvaa sitä korkeammaksi, mitä parempaa tasalaatuisuutta tavoitellaan (vrt. edellä mainitut paneeliluokitukset). Tasalaatuisuus koskee näytön kirkkauden, väritoiston tarkkuuden sekä värilämpötilan vaihtelua näytön pinta-alalla. Samoin, mitä suurempi paneeli on fyysisesti, sitä vaikeampi on saavuttaa hyvää tasalaatuisuutta. Käytännössä esimerkiksi kaikki järkihintaiset noin 30-tuuman näytöt pitävät sisällään merkittäviä kompromisseja paneelin tasalaatuisuuden suhteen.

Esimerkki: pidin alusta alkaen yhtenä mahdollisena monitorikandidaattina BenQ:n SW2700PT -mallia, joka sai muutama vuosi sitten valokuvaajien keskuudessa paljon huomiota. BenQ SW2700PT tarjosi erittäin hyvän väriavaruuden peiton sRGB- ja AdobeRGB-tiloissa. Yleisesti myös puhuttiin, että näytön kalibroitavuus oli erittäin hyvä ja pienellä vaivalla siitä saisi kalibroitua Eizon huippumallien veroisen näytön. Siis halvalla hyvää, sillä näyttö maksoi noin 700 euroa. SW2700PT on kuitenkin surullisen kuuluisa sen paneelin epätasaisesta suorituskyvystä ja netistä on helppo löytää todella paljon yksittäisten käyttäjien kritiikkiä. [Lähde: Google] Esimerkiksi paneelin valkoinen piste (’white point’) saattaa heittää jopa yli 400 kelvinin verran riippuen siitä, mistä kohtaa paneelia sen mittaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että näyttö toistaa kuvan valkotasapainon eri tavoin eri kohdissa paneelia. Esimerkiksi talvisen kuvan hanget ovat eri väriset näytön eri osissa. [Lähde: Color Management Guide] Viime kädessä kyse on valmistajan puutteellisesta laadunvalvonnasta, sillä osa asiakkaista on saanut kohtuullisia näyttöjä, osa taas selvästi huonompia. Myös uudempi BenQ SW271 -malli näyttää kärsivän samoista ongelmista. [Lähde: Photography Life] Mieleen tulee väistämättä kysymys siitä, käyttääkö BenQ näissä malleissaan B-luokan paneeleita, joiden tasalaatuisuus on heikko.

Entä jos näytön tekninen suorituskyky on testatusti luvatun mukainen, onko monitori tällöin varmasti hyvä ja sopiva valinta valokuvaajalle? Ei välttämättä. Vaikka monitorin tekninen suorituskyky olisi kunnossa, sopivan monitorin valintaan vaikuttavat vielä monet käytännön kysymykset. Esimerkiksi puhtaasti still-kuvia tuottavalle valokuvaajalle riittää usein se, että monitorin saa kalibroitua haluamallaan tavalla. Sopiva väriavaruus, kirkkauden säätö ja valkoisen pisteen määrittely riittävät jo varsin pitkälle. Mikäli samalla monitorilla on tarkoitus tehdä myös vaativampaa videoeditointia ja sävytystä, on esimerkiksi erilaisten kalibraatiotavoitteiden välillä liikkuminen hyvä ominaisuus. Tällöin monitoria ei aina tarvitse kalibroida uudelleen, kun tehtävät vaihtuvat still-kuvauksen ja videoeditoinnin välillä.

Monitori voi siis olla tekniseltä suorituskyvyltään hyvä, mutta se voi kalibroitavuudeltaan olla samanaikaisesti myös puutteellinen. Alkeellisimmalla tasolla monitoria ei voi kalibroida lainkaan sen omalla laitetasolla, vaan kalibrointi tapahtuu käyttöjärjestelmän tasolla ohjelmallisesti. Tämä vastaa suurin piirtein kitaraa, jota ei voi virittää lainkaan. Useimmiten kalliimmat monitorit voi kiitos kyllä kalibroida niiden omalla laitetasolla (tällöin värien ja kirkkauden hienosäätö tehdään monitorissa itsessään), mutta kalibroinnin mahdollisuudet saattavat siitä huolimatta olla tavalla tai toisella rajoittuneet tai epäkehittyneet. Kannattaa tutkia etukäteen esimerkiksi sitä, mitä kaikkea laitetasolla päästään säätämään. Tuleeko monitorin mukana valmistajan oma ohjelmistoa kalibrointia varten ja mitä kolmannen osapuolen kalibraattoreita se tukee? Onko monitorissa tarpeeksi muistipaikkoja eri kalibraatiotavoitteille? Saako kalibraation validoitua helposti? Monet graafiseen työskentelyyn ja valokuvaukseen suunnitellut monitorit saa lopulta kyllä kalibroitua, mutta kalibroitavuus vaihtelee varsin paljon malleista riippuen. Parhaimmillaan valmistaja tarjoaa kattavan ohjelmiston ja monitorissa on oma sisäinen kalibraattori, jolla onnistuu myös kalibraatiotavoitteiden validointi.  Pahimmillaan monitorin kalibroitavuus on heikko ja vaatii yksityiskohtaista teknistä tietoa erilaisten sudenkuoppien ylittämiseksi (esimerkiksi R-, G- ja B- värikomponenttien erillistä käsin säätämistä halutun väriavaruuden kattamiseksi). Heikosti kalibroitava monitori vastaa suurin piirtein kitaraa, jossa on vain muutama ruuvi sen virittämistä varten.

Esimerkki: Asus valmistaa graafiseen työskentelyyn tarkoitettua 32-tuuman 4K näyttöä ASUS PA32UC-K, joka tarjoaa varsin kehittynyttä tekniikkaa, kuten 14-bittiset LUT-hakutaulut tarkkaan värintoistoon ja paneelin tasalaatuisuutta parantavan ’Uniformity compensation’ -toiminnon. Valitettavasti vain monitorin kalibroitavuus on osin puutteellinen. Esimerkiksi suorituskyvyn kannalta tärkeää ’Uniformity compensation’ -toimintoa ei voi käyttää lainkaan, mikäli monitoria yrittää kalibroida Asuksen omalla ohjelmistolla. Vastaavasti paneelin kirkkauden voi tällöin säätää vain 50cd/m2 tarkkuudella, mikä on kyllä aika karkea asteikko kirkkaudelle ja vastaa suurin piirtein sitä, että radion äänenvoimakkuuden saa säädettyä matalalle, keskitasolla tai korkealle (50 cd/m2 tai 100 cd/m2 tai 150 cd/m2 Asuksen tapauksessa). Asuksen oma ohjelmisto myöskään tuota lainkaan ICC-profiilitiedostoja, joita voitaisiin käyttää ohjelmistojen kanssa. [Lähde: Prad.de]

Hyvää kalibroitavuutta tarjoava monitori tarjoaa lopulta usein myös ohjelmiston erilaisten profiilien ja kalibraatiotavoitteiden hallitsemiseksi. Useimpien suurten valmistajien, kuten esimerkiksi Asuksen ja BenQ:n, ovat valitettavasti tavalla tai toisella bugisia. Verkosta löytää esimerkiksi paljon keskustelua käyttäjien ongelmista liittyen BenQ:n Palette Master Element -ohjelmistoon. Asuksen Pro Art Calibration -ohjelmisto vaikuttaa pikaisella silmäyksellä toimivammalta, mutta osalla käyttäjistä on ollut ongelmia senkin kanssa. Rehellisesti sanoen, näyttää siltä, että monet ohjelmistopaketit ovat jonkinlaisessa beta-vaiheessa ja kannattaa tarkistaa toimivuus ainakin omalla käyttöjärjestelmällä ja käytetyllä kalibraattorilla. Onneksi valmistajien omille ohjelmistoilla on vaihtoehtona täysin ilmainen ja erittäin kattava DisplayCal -freeware ohjelmisto. DisplayCal ei ole käyttöliittymältään yhtä helppokäyttöinen kuin valmistajien omat yksinkertaistetut ohjelmat, mutta se toimii erinomaisesti yleisimpien kalibraattoreiden kanssa. Suosittelen lämpimästi ohjelmaan tutustumista.

Paras tietolähde netissä yksittäisiin monitoreihin ja niiden mahdollisiin ongelmiin on mielestäni prad.de, joka tuottaa syväluotaavia arvioita eri valmistajien näytöistä. Prad.de on saksankielinen sivusto (saksalaista tarkkuustyötä parhaimmillaan), mutta kieli on siinä mielessä selkeää, että esimerkiksi Chrome-selain kääntää monisivuiset ja perusteelliset arviot englanniksi erittäin hyvin. Suosittelen lämpimästi sivustoon tutustumista, vaikka välillä on harmina se, että juuri jotain tiettyä mallia ei ole sivustolla arvioitu.

Monitoria etsimässä, mitkä ominaisuudet ovat tärkeitä ja mitkä eivät?

* Toimisto-, peli- vai graafiseen työskentelyyn suunnittelu näyttö?
Monitoria etsiessä kannattaa huomata, että suurin osa markkinoilla tarjolla olevista näytöistä on suunniteltu joko tavalliseen toimistokäyttöön tai sitten pelaamiseen. Tavallisten monitorien halvimmissa malleissa riittää suurin piirtein se, että näyttöön tulee kuva ja tekstin saa luettua eikä muulla ole juuri väliä. En missään nimessä suosittele halvinta mahdollista näyttöä esimerkiksi valokuvien editointiin, sillä niiden heikot paneelit johtavat usein vain harhaan eikä kalibroinnillakaan päästä juuri vaikuttamaan kuvanlaatuun. Hieman kalliimmat mallit tarjoavat totta kai parempaa kuvanlaatua, mutta tavalliseen toimistokäyttöön suunniteltujen näyttöjen sävyntoisto on usein tukkoista, erityisesti sävyasteikon ääripäissä, eikä värintoiston tarkkuuskaan ole niiden suunnittelijoille mikään ensisijainen tavoite.

Tavallisiin tietokonenäyttöihin liittyvien rajoitusten vuoksi monet valmistajat tarjoavatkin omissa katalogeissaan erityisiä visuaaliseen työskentelyyn suunniteltuja malleja, jotka ovat tarkoitettu esimerkiksi juuri valokuvaamiseen, videoeditointiin ja muuhun graafiseen työskentelyyn. Niiden hinnat lähtevät tällä hetkellä noin 700 eurosta (paneelin koosta riippuen), mikä on tietysti tavallisiin ”markettinäyttöihin” verrattuna selvästi korkeampi hinta, mutta samanaikaisesti ne ovat myös selvästi tavallisia tietokonenäyttöjä parempia. Ne tarjoavat erilaisia väriavaruuksia, laitetason kalibrointia, värintoiston tarkkuutta ja niin edelleen. Tällaisia visuaaliseen työskentelyyn tarkoitettuja monitoreja ovat esimerkiksi Asuksen ProArt -näytöt sekä BenQ:n PhotoVue ja DesignVue -mallistot. Myös Dell tarjoaa Ultrasharp -mallistossaan tiettyjä kuvaajien kannalta varsin edistyneitä näyttöjä, vaikka onkin tätä nykyä suurelta osin vetäytynyt visuaaliseen työskentelyyn tarkoitettujen näyttöjen markkinoilta.

Lopulta hintahaitarin yläpäästä löytyvät kaikkein kalleimmat ja edistyneimmät visuaaliseen työskentelyyn tarkoitetut monitorit. Näitä ovat esimerkiksi Necin MultiSync ja Eizon Coloredge -mallit. Nämä ovat pääosin ammattilaisille suunnattuja näyttöjä, jotka eivät pidä sisällään juuri minkäänlaisia kompromisseja, mutta tietysti myös maksavat selvästi enemmän kuin muut näytöt. Molemmat high-end valmistajista tarjoavat kuitenkin myös hieman edullisempia malleja, jotka sopivat myös esimerkiksi vaativille harrastajille, ammattikuvaajille jne. Nekin kannattaa ehdottomasti tarkastaa, mikäli on valmis hankkimaan laatumonitorin itselleen.

Oli monitoria etsimässä mistä tahansa hintaluokasta, kannattaa joka tapauksessa olla tietoinen siitä, että tavallisten tietokonenäyttöjen rinnalla on tarjolla erityisesti visuaaliseen työskentelyyn tarkoitettuja näyttöjä. Vaikka ne maksavat jonkin verran enemmän, tarjoavat ne samalla selvästi paremmat lähtökohdat esimerkiksi kuvien editoinnille. Moni kuvausharrastusta aloittava oikaisee tässä kohtaa, mikä on ymmärrettävääkin, mutta heti kun kuvausharrastus syvenee, kannattaa hyvään monitoriin panostaa, sillä se tukee myös kuvaajana kehittymistä.

* Paneelityyppi
Monitorien paneelityypeistä on kirjoitettu netissä jo paljon, joten en käytä tässä kirjoituksessa siihen paljoa tilaa. Perinteisesti paneelityyppien kohdalla on puhuttu paljon näkyvyyskulmista (’viewing angle’) ja niiden reagointiajasta (’response time’). Kannattaa kuitenkin tiedostaa, että paneelityyppi vaikuttaa näiden lisäksi myös väritoiston tarkkuuteen, kontrastiin ja tummien sävyjen toistoon. Käytännössä valokuvaus tai videoeditointikäyttöön ei kannata hankkia TN- ja VA-paneelilla varustettua näyttöä, sillä näillä paneelityypeillä kuvan kirkkaus, värit ja kontrasti muuttuvat huomattavasti riippuen siitä mistä kulmasta näyttöä katsoo. Käytännössä pienikin pään liike monitorin edessä muuttaa värejä ja tyypillisesti kuvaa näytön kulmista joutuu tarkistamaan kurottelemalla. TN- tai VA-paneeleihin ei kannata haksahtaa.

Valokuvaamiseen ja videoeditointiin soveltuvat parhaiten IPS-paneelit, jotka kykenevät hyvään väritoiston tarkkuuteen sekä kirkkauden ja väritoiston tasalaatuisuuteen. IPS-paneelit toistavat tyypillisesti myös laajempia väriavaruuksia, kuten Adobe RGB:n tai DCI-P3:n. Väritarkkuuteen suunnitellut näytöt on suunniteltu usein juuri IPS-paneelien varaan. IPS-paneelien tyypillinen heikkous taas on se, että ne reagoivat hitaasti kuvanmuutokseen ja sopivat huonosti esimerkiksi nopeatempoisiin peleihin.

Perinteisten paneelien lisäksi markkinoilla on tarjolla myös eksoottisempia OLED-näyttöjä. OLED-näytöt tarjoavat erittäin hyvää kontrastia ja tummien sävyjen toistoa, mutta ainakin toistaiseksi tekniikan ongelmana on ollut nk. kuvan palaminen näyttöön (’burn-in’) ja paneelin epätasainen ikääntyminen. Ominaisuuksiensa vuoksi OLED-näytöt ovat suunniteltu pääasiassa viihdekäyttöön.

* Koko ja resoluutio
Ehkä yleisimpiä monitorin valintakriteereitä ovat koko ja resoluutio. Molemmat vaikuttavat yleiseen vaikutelmaan ja sen vuoksi kokoa ja resoluutiota kannattaa harkita aina yhdessä. Esimerkiksi 27-tuuman 4K näyttö näyttää täysin erilaiselta kuin 42-tuuman 4K näyttö samalla resoluutiolla, suuremmalla näytöllä pikselit jakaantuvat suuremmalle alueelle.

Yleisesti ottaen kehitys kulkee kohti suurempia resoluutioita ja korkearesoluutioiset näytöt näyttävät hyviltä, mutta kannattaa huomata, että korkea resoluutio ja suhteellisen pieni näytön koko voivat yhdessä tehdä käyttöliittymän kuvakkeista ja tekstistä todella pieniä. Tätä varten useimmissa käyttöjärjestelmissä voi skaalata elementtien kokoa, mikä ratkaisee liian pienen tekstin ongelman (mutta pienentää samalla käytettävissä olevan työpöytätilan määrää). Skaalaus saattaa kuitenkin aiheuttaa ongelmia muiden sisältöjen/ohjelmien kanssa (esimerkiksi nettisivut, vanhat ohjelmistot, jne.). Toisaalta monet vannovat tätä nykyä 4K näyttöjen nimeen.

Valokuvaamisen näkökulmasta 4K näyttöjen ongelmana on pidetty yleensä sitä, että pikselintarkkaa editointia, kuten esimerkiksi terävöitystä, on vaikea tehdä, kun pikseleistä tulee liian pieniä tavalliselle silmälle. Myös tarkennuksen kriittinen arviointi on tunnetusti vaikeampaa korkearesoluutioisilla näytöillä. 32-tuumaisella 4K-näytöllä yksittäiset pikselit alkavat jo näkyä hieman paremmin (näkökyvystä riippuen), mutta sitä pienemmillä 4K näytöillä tarkka työ on vaikeaa. Toisaalta osa kuvaajista pitää 4K-näytöistä, koska kuvat näyttävät niin tarkoilta ja hyviltä niistä. Monille on tätä nykyä myös tärkeää, että teksti näyttää paremmalta 4K näytöillä. Kannattaakin erottaa toisistaan se, haluaako mahdollisimman näyttävän monitorin vai tuleeko monitori tarkkaan kriittiseen työskentelyyn, jolloin kuvanlaatu on näyttävyyttä tärkeämpää. Viime kädessä kyse on preferenssistä ja eri näyttökokoja ja resoluutioita kannattaa ehdottomasti testata ennen monitorin valintaa.

Tekstin luettavuuden suhteen yleisenä ohjeena voi pitää sitä, että resoluutiot 90-120 PPI (’pixels per inch’) näyttävät varsin lukukelpoisilta useimmille käyttäjille. Alla on listattuna tyypillisten kokojen ja resoluutioiden tuottamat lukemat

24-tuumaa 1920 x 1080 (FullHD) = 92 PPI
24-tuumaa 3840 x 2160 (4K) = 184 PPI (tai 92 PPI 2:1 skaalauksella)
27-tuumaa 2560 x 1440 = 109 PPI
27-tuumaa 3840 x 2160 (4K) = 163 PPI
32-tuumaa 3840 x 2160 (4K) = 138 PPI

Mikäli monitoria on hankkimassa erityisesti valokuvaamisen tarpeisiin ja visuaaliseen työhön, kannattaa miettiä sitä, kuinka paljon omassa toiminnassa työpöytätilaa todella tarvitsee. Meidät on opetettu ajattelemaan, että koot ja määrät ratkaisevat, ja että näytön on paras olla mahdollisimman iso ja mahdollisimman suurella resoluutiolla. Käytännössä tämä ”määrän korostaminen” tarkoittaa usein myös kuvanlaadusta tinkimistä, sillä suuren ja korkearesoluutioiden näytön valmistaminen on aina vaikeampaa (ja hinnakkaampaa) kuin pienemmän. Määrän sijaan voi monitorin valinnassa painottaa myös laatua, ja hiukan pienemmällä monitorilla saavutetaan usein parempi värintoiston tarkkuus ja tasalaatuisuus.

* Väriavaruus
Väriavaruus kuvaa niitä värien määrää ja erilaisia väritiloja, mitä monitori kykenee toistamaan. Lähtökohtaisesti monitorit toistavat yleensä ainakin sRGB-väriavaruuden enemmän tai vähemmän hyvin (monitori voi toistaa sRGB väriavaruuden kokonaan, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se toistaisi sen tarkasti). Monille tavallisille harrastajille tämä riittää hyvin eikä laajemmille väriavaruuksille ole välttämättä tarvetta. Jos laajempia väriavaruuksia kuitenkin valokuvaamisessa tarvitsee, on useimmiten kyse AdobeRGB:stä. Käytännössä kyse on monitorin kyvystä toistaa saturoituneempia sävyjä, erityisesti vihreän ja punaisen sävyissä – ja eron kyllä huomaa, sillä sRGB näyttää melko sammahtaneelta AdobeRGB:n jälkeen. AdobeRGB:n käyttö vaatii kuitenkin hieman enemmän vaivaa, sillä kaikki ohjelmat eivät välttämättä tue sitä ja kuvien siirtäminen väriavaruudesta toiseen tuo oman mutkansa matkaan. Laajemmista väriavaruuksista hyötyvät ennen kaikkea ne kuvaajat, jotka tulostavat omia kuvia itse, sillä monet tulostimet kykenevät toistamaan selvästi laajemman skaalan värejä kuin mitä tavallinen sRGB pitää sisällään. Videoita työstävät kuvaajat saattavat puolestaan arvostaa DCI-P3, Rec.2020 ja Rec.709 avaruuksia. Monitori kannattaa valita niin, että se kykenee toistamaan tarvittavat väriavaruudet, oli kyse sitten videoista, tulostamisesta tai muista loppupäätelaitteista.

Käytännössä monitorin kykyä toistaa tiettyjä väriavaruuksia kuvataan usein prosenteilla siten, että monitorin kuvataan peittävän esimerkiksi 95 % sRGB:stä. Useimmat valmistajat lupaavat näytöilleen lähes sadan prosentin peittoja eri väriavaruuksissa ja näyttöjen vertailu prosenttien perusteella on mahdotonta. Laajan skaalan eri väriavaruuksia toistavat speksit eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että värit toistuisivat tarkasti. Eri väriavaruuksia tarjoavan ja laajan peiton lupaavat näytöt (wide gamut) ovat kuitenkin käytännössä useimmiten laadukkaampia kuin yksinkertaisemmat näytöt (standard gamut). Sen vuoksi moni päätyy lopulta hankkimaan monitorin, joka tukee monia eri väriavaruuksia, vaikkei niille tulisikaan käyttöä tavallisessa työskentelyssä.

* Kalibraattori
Monet valmistajat lupaavat, että niiden toimittamat näytöt ovat esikalibroituja tehtaalla ja siten valmiita tosi hommiin heti paketista avattuna. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan parhaan suorituskyvyn monitorille saa vasta itse toteutetun kalibroinnin jälkeen, ja mikäli näyttö tulee värikriittiseen työskentelyyn, on näyttö yksinkertaisesti vain kalibroitava itse ennen käyttöä. Tehdaskalibrointi tarkoittaa lähinnä sitä, että valmistaja on säätänyt paneelia jonkin verran tehtaalla, että sen kalibroitavuus olisi mahdollisimman hyvä käyttäjälle itselleen. Käytännössä monet valmistajat kuitenkin houkuttelevat esikalibrointipuheella käyttäjiä ostamaan näytön ”käyttövalmiina”, sillä monet kokevat näytön kalibroinnin edelleen mutkaksi matkassa. Sitä pyritään välttämään myös siksi, että erillinen kalibraattori maksaa lisää näytön päälle. Esikalibroitu näyttö on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin näyttö, jonka ominaisuuksissa ei mainita mitään kalibroinnista: tehtaan esikalibrointi kertoo siitä, että näytön kalibroitavuuteen on kiinnitetty ainakin jollakin tavalla huomiota.

Laatumonitori tarvitsee siis kaverikseen hyvän kalibraattorin, mikä nostaa jonkin verran monitorihankinnan hintaa. Esimerkiksi X-Riten i1Studio Display on hyvä kohtuuhintainen vaihtoehto niille, jotka ovat hankkimassa ensimmäistä laatumonitoriaan. Myös open-source ohjelma DisplayCal tarjoaa erittäin hyvän tuen tälle kalibraattorille, mikä mahdollistaa myös harjaantuneemmat kalibroinnit. Jos tarkoitus on kalibroida myös printtereitä ja muita laitteita hieman kalliimpi X-Rite i1Studio on hyvä vaihtoehto. Edelleen myös Datacolorin SpyderX:t ovat hyviä vaihtoehtoja.

Kalibraattoria hankiessa kannattaa kuitenkin tarkistaa, että käytettävän monitorin mahdollinen oma ohjelmisto tukee kalibraattoria. Erityisesti laitteistotason kalibrointia tarjoavien monitorien tuki erilaisille kalibraattoreille saattaa välillä on melko nihkeätä, mutta X-Rite on melko turvallinen vaihtoehto.

* Väritoiston tarkkuus, eli delta-E (ΔE tai E*)
Väritoiston tarkkuus on aivan keskeinen ominaisuus valokuvaukseen ja muuhun visuaaliseen työhön tarkoitetuissa monitoreissa. Kyse ole pelkästään väreistä; siis esimerkiksi siitä, että vaikka jokin Pantonen tietty sävy toistuisi näytöllä juuri oikeanlaisena, vaan laajemmin sävytoiston tarkkuudesta, jonka vaikutus näkyy kaikessa mukaan lukien myös mustavalkokuvat. Kun monitori toistaa eri sävyasteet tummista vaaleisiin sekä värit mahdollisimman tarkasti, tulee myös kuvan kontrastin, varjojen, huippuvalojen ja värien tarkka arvioiminen ja säätäminen mahdolliseksi. Halvoissa TN- ja VA-paneeleilla varustetuissa monitoreissa, joiden gamma-arvot saattavat heittää miten sattuu, jo pelkästään kuvan valoisuuden/valotuksen tarkka säätäminen on käytännössä mahdotonta. Hieman kalliimmissakin malleissa tarkka toisto sävyasteikon tummassa päässä on yleensä haastavampaa. Sen vuoksi väritoiston tarkkuuteen kannattaa panostaa valokuvien käsittelyyn tarkoitetussa monitorissa. Se yksistään kertoo jo paljon paneelin varsinaisesta suorituskyvystä.

Käytännössä väritoiston tarkkuutta mitataan delta-E:ksi (ΔE) kutsutulla mittayksiköllä, joka mittaa kahden värin välistä eroa (tarkalleen ottaen delta-E kertoo siitä, kuinka paljon kahden eri värin aistimus poikkeaa toisistaan). Monitorien markkinoinnissa delta-E:llä halutaan kertoa niiden väritoiston tarkkuudesta. Mitä pienempään lukuun monitori pääsee, sitä tarkempi värintoisto monitorissa on. Yleensä alle kahta (∆E < 2) pidetään kynnysarvona, jonka jälkeen ihmissilmä ei erota enää kahden värin välistä eroa toisistaan, monitorien tapauksessa siis haluttua väriä ja monitorin tosiasiallisesti toistamaa väriä. Yleisesti ottaen arvoja alle kolme (∆E < 3) pidetään vielä lähes huomaamattomina ihmissilmälle ja väritoiston kannalta tarpeeksi hyvinä. Kolmen yläpuolella olevat arvot kertovat siitä, että erot värien välillä näkee yhä helpommin, pelkällä vilkaisullakin, kunnes arvo sata (∆E = 100) kertoo siitä, että värit poikkeavat toisistaan mahdollisimman paljon ja ovat siis vastavärejä keskenään.

 

Kovin tieteellisen kuuloista, mutta käytännössä monitorien valmistajat ovat osaavat esittää väritoiston tarkkuudenkin välillä turhankin kauniissa valossa. Tyypillisesti valmistaja ei kerro miten tulos on mitattu tai edes sitä, mitä tarkalleen ottaen on mitattu. Kuten kirkkaus, myös väritoisto vaihtelee paneelin pinta-alalla ja on täysin mahdollista, joillekin malleille olemuksellistakin, että toisto on erinomaista paneelin keskellä, mutta voi heittää melkoisesti reunoja kohti. Delta-E arvoja voidaan myös laskea eri tavoin ja eri standardien mukaisesti, mikä edelleen mahdollistaa melko vapaan markkinoinnin. Lopulta kannattaa muistaa, että delta-E:n kohdalla puhutaan vähimmillään vain yhden värin mittaamisesta ja sopivasti valittu väri voi tuoda hyvän lukeman, kun muut värit voivat puolestaan olla mitä vain. Tässäkin asiassa kannattaa viime kädessä nojautua prad.de -sivuston erinomaisiin ja puolueettomiin testeihin ja tarkistaa markkinoinnin paikkansapitävyys sitä kautta.

* 8- vai 10-bittiset värit
Kaikissa monitoreissa käytetään sisäisiä hakutauluja, (’lookup table’ tai LUT), joiden avulla tietokoneen lähettämä digitaalinen signaali käännetään monitorien paneelien varsinaisiksi väreiksi. Halvemmat monitorit käyttävät yleensä 8-bittisiä hakutauluja, joiden erottelukyky ulottuu 16,77 miljoonaan eri väriin. Tämä kuulostaa paljolta, mutta käytännössä suurta erottelukykyä tarvitaan erityisesti tummissa sävyissä ja 8-bittiset monitorit tuottavat helposti värisävyjen porrastumista. Sen vuoksi osa valmistajista tarjoaa 10-bittisiä monitoreita ja parhaat monitorit pitävät sisällään 16- bittisiä kolmiulotteisia hakutauluja (3DLUT). 10-bittiset hakutaulut ovat tarpeellisia erityisesti ison väriavaruuden toistavissa monitoreissa. Osa valmistajista puolestaan käyttää nk. FRC-tekniikkaa (’frame rate control’) simuloimaan suurempaa värisyvyyttä, mutta käytännössä aito 10-bittinen monitori on aina parempi kuin FRC-tekniikalla toteutetut näytöt.

Valmistajat eivät useinkaan kerro monitoreissa käytetyn hakutaulun kokoa, vaan haluavat korostaa suorastaan naurettavan suuria lukumääriä värien erottelukyvyn suhteen. Hakutaulun koon voi kuitenkin päätellä siitä, miten paljon monitorin kerrotaan tuottavan värejä. Oheisessa taulukossa yleisimmät vaihtoehdot alkaen heikoimmasta ja päättyen parhaimpaan.

16,2 miljoonaa väriä                -> 6-bittinen (+FRC) hakutaulu
16,77 miljoonaa väriä              -> 8-bittinen tai 6-bittinen (+FRC) hakutaulu
1,07 miljardia väriä                  -> 10-bittinen hakutaulu
68 miljardia väriä                     -> 12-bittinen hakutaulu
4,39 biljoonaa väriä                 -> 14-bittinen hakutaulu

Sävyntoistossa on tärkeää se, että monitori toistaa puhtaasti ja tasaisesti koko sävyspektrin alkaen tummimmista mustan sävyistä ja päätyen sävyiltään neutraaleihin valkoisiin. Itse suosittelisin ottamaan vähintään aidolla 8-bittisellä tai mielellään 10-bittisellä hakutaululla varustetun monitorin puhtaaseen sävyntoistoon. Mitä laajempia väriavaruuksia monitorin on tarkoitus toistaa, sitä suuremman sisäisen hakutaulun se yleensä tarvitsee.

* Paneelin pinnoite
Monitoria hankittaessa kannattaa kiinnittää huomiota myös paneelin pinnoitteeseen. Paneelien pinnoitteet vaihtelevat melkoisesti ja hieman kalliimmissa monitoreissa niihin on kiinnitetty paljon huomiota. Paneelin pinnoite vaikuttaa siihen, miten hyvin kuvan näkee ja kuinka paljon paneeli heijastaa ympäröivää huonevaloa tai ikkunoista tulevaa valoa. Kiiltävät pinnoitteet näyttävät kirkkailta ja hyviltä kaupoissa (esim. Applen näytöt), mutta käytännössä ne voivat olla vaikeita näyttöjä käyttää, sillä näytön kiillot häiritsevät havainnointia. Aina kun mahdollista, kannattaa valita mattapintainen näyttö, sillä kuvien säätäminen ja arviointi on paljon helpompaa mattapintaisella näytöllä. Kalliimmissa näytöissä pinnoitteiden tekemiseen on käytetty paljonkin aikaa ja se on yksi tärkeä ominaisuus näytössä. Tämän lisäksi kalliimmissa näytöissä saattavat tulla mukana myös näytön ympärille kiinnitettävät erilliset varjostuslipat, joiden tehtävänä on vähentää hajavaloa ympäristöstä.

* Ohjelmistot
Nykyisin monien laatumonitorien mukana tulee myös oma valmistajan tuottama ohjelmistonsa, jota käytetään esimerkiksi monitorin kalibroinnissa, erilaisten kalibraatiotavoitteiden ja profiilien hallinnassa. Monitoria hankittaessa kannattaa yrittää tarkistaa, esimerkiksi netistä käyttäjäkokemusten perusteella, että miten hyvin valmistajan tarjoama ohjelmisto toimii. Esimerkiksi moni on kuvannut BenQ:n tarjoamaa Palette Master -ohjelmistoa huonosti toimivaksi ja bugiseksi – ainakin tiettyjen toimintojen ja käyttöjärjestelmien kanssa. Oma yleisvaikutelmani on, että valmistajien tarjoamat monet ohjelmistot ovat vielä toistaiseksi hieman vaiheessa. Valmistajien ohjelmistojen sijaan käyttävätkin kalibrointiin esimerkiksi jo edellä mainittua DisplayCal -ohjelmistoa tai kalibraattoreiden mukana tulevia ohjelmistoja. Tällöin kannattaa kuitenkin varmistaa ohjelmistojen toimivuus hankittavan monitorin kanssa (erityisesti laitetason kalibrointia tukevien monitorien kanssa).

Ominaisuudet, joilla ei ole niin paljoa väliä

Edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi valmistajat markkinoivat tuotteitaan kaikenlaisilla eri ominaisuuksilla, joista useimmilla ei viime kädessä ole mitään merkitystä. Monet valmistajat hehkuttavat esimerkiksi kontrastia (contrast ratio), joka tarkoittaa monitorin kirkkaimman ja tummimman sävyn välistä suhdetta. Kontrastin mittaukselle ei kuitenkaan ole olemassa mitään standardia ja yhden tuotteen korkea kontrasti ei välttämättä ole yhtään sen parempi kuin toisen valmistajan ilmoittama matalampi kontrasti. Tämän lisäksi kontrasti yleensä laskee jonkin verran näyttöä kalibroitaessa.

Monissa arvioissa korostetaan tätä nykyä myös monitorien kirkkautta niin kutsutulla nit-arvolla mitattuna (nits of brightness), mikä tarkoittaa käytännössä kandelaa per neliömetri cd/m2. Viesti tuntuu olevan se, että hyvän monitorin tulisi kyetä maksimaaliseen kirkkauteen. Tosiasiassa liiallisesta kirkkaudesta on usein vain haittaa valokuvien kanssa työskentelyssä ja jo 140 Nitsiä on täysin kelpo kirkkaus (tulosteiden kanssa työskennellessä kirkkautta joudutaan tästäkin laskemaan). Korkeat kirkkaudet myös rasittavat silmiä melkoisesti. Karkeana nyrkkisääntönä voikin pitää sitä, että jos arviossa hehkutetaan monitorin kirkkautta, kyseessä ei ole visuaaliseen työskentelyyn käyttöön suunniteltu monitori vaan enemmän viihdekäyttöön tarkoitettu laite.

Myös erilaiset dynaamiset kuvanparannustekniikat, kuten esimerkiksi ’Dynamic Contrast’ tai erilaiset kuvamoodit (’Cinema’ jne.), ovat pelkästään haitallisia visuaalisen työskentelyn kannalta. Nyrkkisääntönä voidaan jälleen pitää sitä, että mikäli monitori tarjoaa paljon tällaisia temppuja, ei kyseessä ole uskottava visuaaliseen työskentelyyn tarkoitettu laite. Myös korkeat virkistystaajuudet (refresh rate) ovat täysin tarpeettomia visuaaliseen työskentelyyn tarkoitetuissa laitteissa.

Lopulta monia monitoreita myydään tätä nykyä myös HDR-valmiuksilla (High Dynamic Range). Valokuvaamisen kannalta HDR-toiminnoilla ei ole väliä ja erilaiset HDR-moodit tulisi kytkeä pois päältä monitorista. HDR-puoli saattaa kuitenkin olla tärkeä videotyöskentelyssä. Ei pidä kuitenkaan haksahtaa siihen, että monitoripaketissa oleva HDR-logo tarkoittaisi monitorin olevan sopiva HDR-videoiden tuottamiseen. Käytännössä suuri monitoreita jakava tekijä HDR-asioissa on se, että markkinoilla on paljon laitteita joilla voi enemmän vai vähemmän katsoa HDR-videoita (mikroledit, local dimming, jne.), mutta erittäin vähän laitteita, jotka tosiasiallisesti soveltuvat HDR-videoiden editointiin. Käytännössä HDR-videoiden tuottaminen ja editointi tapahtuvat edelleen sellaisilla SDR-ammattilaisnäytöillä, jotka tukevat HLG- ja PQ-kurveja sekä videoiden hakutaulukoita (lut), tai sitten raskaan sarjan kymmenien tuhansien eurojen HDR-näytöillä (esim. Eizo Prominence).

Loppusanat

Kuten kirjoitin artikkelin alussa, laadukkaan monitorin hankkiminen valokuvauskäyttöön oli vaikeampaa kuin olin alun perin ajatellut uutta monitoria etsiessäni ja vei minulta lähes puoli vuotta. Omasta mielestäni suurin syy tälle oli se, että (1) uskoin monitorien olevan enemmän tai vähemmän samanlaisia vailla merkittäviä eroja. Uskon, että näin ajattelee myös moni muu valokuvaaja. Harva tulee edes harkinneeksi, että hyvään monitoriin kannattaisi panostaa erikseen, sillä kuvien ajatellaan näyttävän samoilta monitorista huolimatta. Tieto monitoreista on lähinnä teknistä eikä sitä osata soveltaa valokuvaamisen tarpeisiin. Esimerkiksi paneelitekniikoiden erosta ja IPS-paneeleista saatetaan ymmärtää jotakin, mutta ei juurikaan vaikkapa siitä, miksi monitorin mahdollisimman tasainen sävytoisto mustasta valkoiseen muodostaa tärkeän lähtökohdan kuvankäsittelylle, tai että visuaaliseen työskentelyyn valmistetaan erikseen siihen soveltuvia monitoreita. Sen vuoksi on helppo päätyä ajattelemaan, että monitorit ovat melko samanlaisia keskenään.

Sama ajattelutapa näkyy myös esimerkiksi netin foorumeilla, joilla kysellään täydellisiä tietokonepaketteja valokuvauksen tarpeisiin, mutta ei uhrata ajatustakaan monitorille. Moni päätyykin sijoittamaan rahaa paljon tietokoneen suorituskykyyn ja muistiin, jotka eivät vaikuta kuvien laatuun millään tavalla. Monitori sen sijaan, joka on ainoa todellinen ikkuna digitaalisille kuville, jää usein kokonaan huomiotta, vaikka hyvin valittu monitori tarjoaisi perustan kaikenlaiselle kuvan arvioinnille, säätämiselle ja korjaamiselle – ja siten myös koko kuvantekemisen taidon kehittymiselle. Kuvaaminen otetaan tietotekniikan kaltaisena harrastamisena, ei itsessään esteettisenä taitona.

Toinen merkittävä syy sille, miksi monitorin hankkiminen oli vaikeampaa kuin olin ajatellut oli se, että (2) monitoreihin ja värien hallintaan liittyvä tekniikka muodostaa paljon laajemman ja vaikeammin haltuun otettavan kentän kuin mitä olin kuvitellut. En todellakaan hahmota kaikkia värinhallintaan liittyviä asioita ja tässäkin melko pitkässä artikkelissa olen oikeastaan vain raapaissut tämän kentän pintaa niiden asioiden valossa, jotka liittyvät monitorin valintaan. Kalibroinnin, validoinnin sekä kalibraatiotavoitteiden kuin myös väriavaruuksien, peittojen ja toistotarkkuuksien sekamelskassa on vaikea hahmottaa omiin tarpeisiin soveltuvia ratkaisuja. Myös valmistajien värikäs markkinointi on omiaan sekoittamaan tätä palettia, eikä asiakas voi aina edes jälkeenpäin olla varma siitä, että hankittu monitori tekee sen mitä sen pitääkin tehdä – laajalla skaalalla toteutettu kuvanlaadun omaehtoinen mittaaminen kun on aika pitkä ja työläs polku.

Toivon kuitenkin, että tästä artikkelista on hyötyä kaikille niille, jotka ovat hankkimassa uutta monitoria tai ehkä harkitsemassa olemassa olevan monitorin päivitystä parempaan. Tärkeistä tietolähteistä mainitsen vielä uudelleen prad.de -sivuston, jonka perusteelliset arviot monitoreista auttoivat ainakin minua huomattavasti. Värienhallinnan perusteita on havainnollistettu aika hyvin esimerkiksi Cambridge in Color -sivustolla. Tämän lisäksi yksittäisistä aiheista löytää paljon enemmän tai vähemmän hyviä nettisivuja, mutta varsinkin monitorien arvioita lukiessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, onko kyseessä uuden tuotteen hype vai tosiasiassa valokuvauksen kontekstissa toteutettu huolellinen arvio.

Artikkelisarjan seuraavassa osassa esittelen lyhyesti hankkimani uuden monitorin ja avaan samanaikaisesti myös sitä harkintaprosessia, joka johti minut siihen. Lopulta sarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa yritän kirjoittaa jotakin siitä, miten minä näen laadukkaan monitorin merkityksen oman valokuvaestetiikan kehittämisessä.

-Toni Ahvenainen