Mustia kappaleita
”Musta kappale” on modernin fysiikan käyttämä käsite ideaalisesta kappaleesta, joka absorboi kaiken siihen kohdistuvan valon eikä siten heijasta valoa lainkaan. Mustan kappaleen kuvaaminen edellyttää, ehkä valokuvaamisen konventioille ristiriitaisesti, kohteen täydellistä valottomuutta ja sitä, että kameran valoreaktiivinen aines ei reagoi valotuksen aikana lainkaan. Tuloksena onkin eräänlainen ”epäkuva” kohteesta, jota ei määritelmällisesti voi kuvata ensinkään.
Vuoden 2014 alussa aloin etsiä omaa valokuvallista näkemisen tapaani. Ajattelen, että jokaisella valokuvaamisesta kiinnostuneella harrastajalla ja ammattilaisella on tasosta riippumatta oma näkemisen tapansa, joka tekee hänen kuvistaan yksilöllisiä ja ohjaa kuvaamista niin sisällöllisellä kuin myös visuaalisella tasolla. Yksinkertaistaen omaa näkemisen tapaa voi ajatella myös kuvaajan omana makuna, joka ilmenee onnistuneissa kuvissa ja joka erottaa ne arjen laiskoista räpsyistä. Vaikka jokaisella kuvaajalla on oma yksilöllinen näkemisen tapansa, se voi kuitenkin olla monin tavoin hukassa, esimerkiksi hautautuneena ulkoisten vaikutteiden alle tai sitten sitä ei ole vain houkuteltu tarpeeksi esiin. Ajattelenkin, että oman näkemisen tavan etsiminen määrittää keskeisellä tavalla oman identiteetin rakentamista valokuvaajana, ja että juuri tämä etsintä tekee valokuvaamisesta pelkän laiteharrastamisen sijaan syvällistä visuaaliseen kulttuuriin kytkeytyvää puuhaa. Tästä sisäisestä tehtävästä/tarpeesta innostuneena aloin minäkin kantaa kameraa mukanani joka päivä vuoden ajan, kuvaten omasta mielestäni mielenkiintoisia näkymiä ja etsien kuvista myöhemmin oman näkemisen tapani jättämiä jälkiä.
Kuvasin vuoden 2014 aikana huiman määrän yksittäisiä ruutuja vaihtelevalla keskittyneisyydellä. Vaikka niin sanottua silppuakin syntyi melkoisesti, koin löytäväni ainakin joitakin lähestymistapoja, jotka puhuttelivat sisäistä visuaalisuuden tarvettani. Ihastuin nimittäin pysyvästi pimeyden saartamiin hämäriin kuviin, silhuetteihin sekä muihin mustiin kappaleisiin, jotka toivat mielestäni tiettyä valokuvallisuutta muuten niin tavanomaisiin ja jokapäiväisiin ruutuihin. Kirkkaassa päivänvalossa kuvista tulee usein turhan itsestäänselviä, arkisia ja jopa tylsyyteen asti toteavia. Pimeys verhoaa tämän itsestäänselvyyden maailman, saa katsojan täydentämään kuvien sisältöä oman mielensä sisältä käsin ja avaa siten mahdollisuuden hiljaiseen introspektioon. Sikäli kun pimeys luo kuvien ympärille arvoituksellisuutta, tuovat laajat mustat pinnat kuviin myös tietyllä tavalla pelkistettyä graafisuutta. Pimeydelle ominainen värien puute näyttäytyykin ihmissilmälle mustana massana, joka voi olla raskas, mutta samanaikaisesti myös syvä tavalla, joka saa kohteet kauniisti esiin.
Pimeiden ja mustien kuvien metsästäminen oli myös monella tavoin hauskaa puuhaa. Valotuksen kompensaatio jatkuvasti vähintään yhden aukon verran miinuksella kävin läpi monia syrjäkujia, varastoalueita sekä muita valolta kätkeytyviä pimeyden taskuja. Tulin myös hankkineeksi huokean ja paristoilla toimivan Yongnuon led-valaisimen, mikä on jälkeenpäin ajatellen ollut yksi parhaista hankinnoistani. Monessa sinänsä hedelmällisessä kohteessa oli nimittäin se ongelma, että ne hämäryydestään huolimatta tarvitsivat pientä huippuvaloa, joka ohjaisi katsetta sopivalla tapaa lopullisessa kuvassa. Led-valaisimen myötä minulle avautuikin monia mahdollisuuksia sellaisiin luoviin kuviin, joita en ollut alunperin osannut edes visioida mielessäni.
Sikäli kun tämän etsinnän tuloksena löysin omaa esteettistä nälkääni tyydyttävän lähestymistavan valokuvaamiseen, voi omaa valokuvallista näkemisen tapaa ajatella myös moderniin fysiikkaan viitaten ”musta kappaleena”, jonka kuvaaminen on mahdollista vain epäsuorasti ja jota yksittäiset ruudut voivat kuvastaa vain välillisesti. Oma näkemisen tapa onkin tietyllä tavalla ideaalinen käsite, jota ei voi todellisuudessa saavuttaa täydellisesti koskaan – varsinkaan valokuvaamisessa, jossa kuvaajan mahdollisuus vaikuttaa lopulliseen kuvaan on varsin rajoittunut verrattuna esimerkiksi perinteisiin kuvataiteen keinoihin. Oman etsintäni perusteella en osaa enää ajatella omaa valokuvallista identiteettiä tai itselle ominaista näkemisen tapaa kiinteiden kappaleiden kaltaisina objekteina, jotka voidaan löytää kuin kauan sitten hautuneet aarteet muuten niin tutussa maaperässä. Päinvastoin, omasta kokemuksestani viisastuneena ajatelen niiden liittyvän paitsi oman kuvaamissuhteen rakentamiseen, myös tapaan kiinnittyä laajempaan valokuvaamisen kenttään itselle merkityksellisellä tavalla. Mustien kappaleiden kautta rakensin omaa valokuvallista identiteettiäni, mutta samalla yritin myös erottautua muista kuvaajista ja tekemään tilaa omalle näkemisen tavalleni valokuvaamisen maisemassa, jota hallitsevat tietyt valokuvaamisen genreihin vakiintuneet kuvaamisen tavat.
Sikäli kun oma näkemisen tapa on enemmän suhde kuin kappale, on se myös jatkuvassa muutoksen tilassa kaivaten koko ajan ylläpitoa etsinnän ja kokeilun muodossa. Kaikista kuvista huolimatta huomaankin lopulta päätyväni takaisin taas siihen mistä alunperin aloitin vuoden 2014 alussa. Kun mustat kappaleet ovat nyt ainakin toistaiseksi kuvattu, joudun kysymään uudelleen sitä, mikä on minun oma näkemisen tapani? Mistä lähtisin etsimään uusia aiheita ja mitä kuvaisin seuraavaksi? Uskon, että vastaus löytyy paitsi kuvaamalla intohimoisesti, myös rakentamalla itselleni uusia tavoitteellisia projekteja.
– Toni Ahvenainen