Muutama ajatus kameran vaihdosta – vanhasta Sony α7:sta uuteen α7III:seen

Vaihdoin vanhan α7-runkoni uuteen Sony α7III:seen noin vuosi sitten. Monen muun harrastajan tavoin minäkin pohdin kameran vaihtoa melko pitkään ja kun viimein päädyin päivittämään runkoni uudempaan, niin ajattelin nyt vuoden jälkeen kirjoittaa joitakin ajatuksia uudesta kamerasta reilun 12 kuukauden käytön jälkeen.

Kameran vaihtoon liittyvät syyt ovat tietysti aina henkilökohtaisia ja jokainen pohtii vaihtoa omasta näkökulmastaan käsin. Monesti nämä pohdinnat ovat kuitenkin melko teknisiä ja kameran vaihtoa mietitään paljon uusien ominaisuuksien tai ”käyttäjän tarpeiden” näkökulmasta. Kuitenkin myös vanhassa kamerassa pitäytyminen voi olla oman kuvaamisen kannalta hyödyllistä, ja omasta puolestani voisin suositella monille muutaman vuoden kuvaamista vähän vanhemmallakin vehkeellä ennen uuteen siirtymistä. Sillä tärkeintä kamerassa ei ole se, että se on olisi ”tarpeeksi suorituskykyinen” tai  ”vastaisi käyttäjänsä kuvaustarpeisiin”, vaan pikemminkin se, että kameran kanssa muodostuisi pitkäikäinen ja hedelmällinen kuvia tuottava suhde. Ja koska suhteen muodostuminen vaatii aikaa, on täysin mahdollista, että kameran päivittäminen saattaa myös häiritä omaa kuvaamista.

Sony α7 & ZEISS Touit 2.8/12, f/8 1/20sek, ISO200, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen

Vanhan kameran siunaus

Olen kuvannut vuodesta 2015 alkaen ensimmäisen sukupolven α7 -rungolla, eli kameralla on ikää tätä kirjoittaessa noin 5 vuotta. Tämä ei yleisesti ottaen ole kovin korkea ikä kameralle, mutta aktiivikäyttäjänä (ja Sonyn tuotekehitystä seuraavan blogin pitäjänä) Sony α7 alkoi tuntua vanhentuneelta mallilta jo paljon aikaisemmin. Sonyn tuotekehitys on ollut viime vuosina melko huimaa ja myönnän, että uusi kamera alkoi kiinnostaa minua oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun markkinoille tuotiin α7RII vuonna 2017. Roimat 42 megapikseliä, uusittu huippudynamiikkaa tarjoava sensori, sisäinen vakain, Eye-AF sekä yleisesti ottaen paljon perus α7:aa parempi autofokus kiinnostuvat minua uuden rungon julkaisuhetkellä kovasti. En ole markkinoinnille immuuni sen enempää kuin kukaan muukaan ja mietin moneen otteeseen uuteen runkoon päivittämistä, mutta valitettavasti taloudellinen tilanne ei antanut mahdollisuutta hypätä päivitysjunaan ja ehkä hieman happamanakin tyydyin kohtalooni perus α7:sen omistajana. Sitä mukaa kun Sony toi markkinoille uusia S- ja R-malleja, niin oma ensimmäisen sukupolven α7:ni tuntui vain entistä vanhemmalta, mutta jälkeenpäin katsoessa tämä ei oikeastaan ollut huono asia lainkaan.

Sonyn nopeassa päivityssyklissä kamerastani tuli markkinoiden näkökulmasta katsottuna ”vanha” ja melko epärelevantti kamera, mutta ristiriitaista kyllä, oma tyytyväisyyteni kameraan vain kohosi sitä mukaa kun myös etäisyys uusiin malleihin kasvoi tarpeeksi suureksi. Tätä selittää ainakin se, että kuvatessani markkinoiden varjoon jääneellä kameralla, kuvaamiseni riisuttiin kokonaan speksien tai toimintojen tuomista uusista mahdollisuuksista. Minulla ei ollut juuri pohdittavaa siinä, paljonko uuden sensorin huippudynamiikassa olisi varjojen nostovaraa tai toisiko useamman kuvan hires-mode jotain lisää kuvaamiseeni. Hieman rähjääntyneellä kameralla kuvatessa kuvaamiseen jäi oikeastaan vain oleellinen ilman häiriötekijöitä: miten teen tilanteesta onnistuneen kuvan, ja toisaalta, mitä pidän itse onnistuneena kuvana ja miksi. Laiteorientoituneen lähestymistavan sijaan koin suorastaan puhdistavana pohtia sitä, minkä vuoksi kuvaan ja mitä yritän kuvaamisellani saavuttaa. Ja mitä kauemmaksi siirryin markkinoiden luomista keskusteluista ja asetelmista, sitä enemmän koin olevani omilla ehdoillani toimiva kuvaaja. Kokemusta on vaikea kuvata sanoin, mutta kyse on ikään kuin vihreän metsän hapekkaasta ilmasta, jossa kuvaa mielellään ja kuvaamista löytyy luonnostaan lisää koko ajan. Tässä mielessä vanha ja käytetty kamera voi olla siunaus, sillä sen kuluneisuus pakottaa käyttäjänsä laiteorientoituneen kuvausharrastuksen ulkopuolelle todelliseen maailmaan, jossa kuvaamista motivoivat aidosti oikeat tilanteet ja kohteet.

Sony α7 & ZEISS Batis 2/40 CF, f/11, 4sek, ISO100, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen

Toiseksi tyytyväisyyteni α7:n kasvoi myös sen vuoksi, että opin käyttämään sitä hyvin yksityiskohtaisesti ja kamera sulautui kaikkine puutteineenkin hyvin osaksi rutiinejani. Minulla oli esimerkiksi todella hyvä tuntuma siihen, paljonko kameralla saattoi ”valottaa yli”, ilman että sävyt palaisivat puhki raw-kuvassa. Osasin myös nähdä mielessäni varsin hyvin sen, minkälaiset värit lopullinen kuva saavuttaisi osana kuvankäsittelyprosessiani. En väitä, että tämä olisi tehnyt minusta lopulta jotenkin paremman kuvaajan, mutta tuntiessani kuvantekemisen polun jokaisen mutkan kuin omat taskunpohjani, kuvien tekemisestä tuli helpompaa ja se vapautti minut ajattelemaan kuvaamista enemmän kokonaisuutena kuin prosessiin kuuluvina teknisinä suorituksina (valotus, värikorjailu, jne.). Myös α7:n tekninen suorituskyky ja dynamiikka tuntuivat vähintäänkin riittäviltä – senkin vuoksi, että tekniikalla on oikeastaan enää vain hyvin vähän merkitystä silloin, kun kuvaamista ohjaavat aidosti toisenlaiset motiivit kuin pelkästään tekniikan ihailu.

Sony α7III & ZEISS Batis 2/40 CF, f/5.6, 1/160sek, ISO200, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen

Kolmanneksi tyytyväisyyteni vanhaan kunnon α7:n kasvoi lopulta myös sen vuoksi, että rungon vanhetessa ja rullien toiminnan lakatessa yksi kerrallaan nämä ikääntymisen ja hajoamisen kokemukset kytkeytyvät vahvasti olomassaolon aistimiseen ja täällä-olon tunteeseen. Kuvaaminen on minulle ensisijaisesti katoavien hetkien tallentamista ja tässä asetelmassa vanheneva ja hajoava kamera on sekin tavallaan kuva ajan vääjäämättömästä etenemisestä. Jossain vaiheessa kamera yksinkertaisesti ”kuolee” ja siitä tulee ”raato” aivan kuten minustakin ennemmin tai myöhemmin. Kuluneet pinnat ja toimimattomat rullat muistuttavat minua siitä, että niin elämä kuin myös kuvaaminen ovat viime kädessä ajan katoavaisuuden rajaamaan toimintaa, mikä sinällään kohottaa kuvattujen kuvien arvoa – puhkikulunut kamera on merkki siitä, että sitä on käytetty ja elämän hetkiin on tartuttu. Epäilemättä kyseessä on sentimentaalinen tunne, mutta minun on vaikea ymmärtää valokuvaajia, jotka eivät käsittele tämän tyyppisiä tunteita valokuvia katsoessa. Samalla tavoin myös kuvien tallentamiseen käytetty väline ja sen hapertuminen ajan vuossa voi heijastaa elämän katoavaisuutta. Itse pidän tämän tyyppisiä tunteita valokuviin ja valokuvaukseen liittyvinä raakoina peruskokemuksina, jotka valitettavan usein jäävät vakiintuneen kuvauskulttuurin, valokuvauskilpailujen ja valokuvausharrastuksen varjoon.

Sony α7 & ZEISS Batis 2/25, f/2.0, 1/320sek, ISO100, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen

Kameran vaihdolla kuvaussuhteen uudistamista

Miksi sitten päädyin kuitenkin kameran vaihtoon? Ensinnäkin yli 200k+ laukausta nähnyt α7 oli kaikesta kauneudestaan huolimatta käymässä vanhaksi tavalla, joka ei tuntunut enää kestävältä. Rungon kaikki rullat eivät enää toimineet kunnolla ja napit olivat menettäneet tuntumaansa. Akut olivat nekin tietysti aika puhki kulutettuja, mikä näkyi erityisesti talvella kuvattaessa. Kaikkein selvin merkki kameran päätepisteen lähestymisestä oli kuitenkin se, että sulkimen ääni oli selvästi muuttunut pariin otteeseen viimeisen vuoden aikana, mikä kieli sulkimen mekaanisesta kulumisesta. Kamera ei yksinkertaisesti ollut enää kovin luotettava ja oli selvää, että se olisi joka tapauksessa vaihdettava ennemmin tai myöhemmin.

Toiseksi ajattelin, että kameran vaihtaminen saattaisi virkistää kuvaamistani tietyllä tavalla. Vaikka olin viime kädessä varsin tyytyväinen vanhaan α7:n, vanhan puhki kuvatun kameran vaihtaminen uuteen aloittaa aina tavallaan uuden kauden kuvaamisessa – tämän tietävät erityisesti kaikki ne, jotka ovat joskus vaihtaneet kameramerkistä toiseen. Jakson vaihdos antaa samalla mahdollisuuden tarkastella uudelleen kuvaamistani uudessa valossa: tällaisia kuvia otin vanhalla kamerallani, uuden kameran kohdalla joudun kysymään uudelleen omaa suuntaani. Toki uuden jakson avaaminen omassa kuvaamisessa on mahdollista ilman kameran vaihtoakin, mutta välineiden vaihtuessa oman kuvaamisen pohdinta ja uudelleen ajatteleminen tulevat eteen ikään kuin luonnollisella tavalla.

Sony α7 & ZEISS Batis 4/40 CF, f/5.6, 1/100sek, ISO800, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen

Lopulta minua kiinnosti tietysti myös uusi tekniikka – vaikka haluaisin ajatella sisältöjen ohjaavan enemmän kuvaamistani, en usko, että vähättelevä suhtautuminen tekniikkaan on sekään kovin rakentava lähestymistapa kuvaamiseen. Uusi Sony α7III kiinnosti minua lähinnä sen vuoksi, että runkona se on käytännön kuvaamisessa paljon ketterämpi kuin ensimmäisen sukupolven Sony α7. Olin kokeillut kameraa jo aikaisemmin (lue arvio täältä) ja erityisesti kohteen silmää automaattisesti seuraava Eye-AF, kuten myös hyvä kohteenseuranta, vaikuttivat molemmat toiminnoilta, joista voisi olla hyötyä kuvaamisessani. Tähän päälle sitten vielä kuvanvakain, parempaa dynamiikkaa tarjoava kenno, parempi ergonomia sekä omasta mielestäni juuri sopiva määrä megapikseleitä, niin α7III vaikutti erittäin potentiaaliselta vaihtoehdolta.

Sony α7III & ZEISS Batis 2/40 CF, f/11, 1/5sek, ISO100, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen

Sonyn yhteistyökumppanina sain Sonylta lopulta hyvän tarjouksen α7III:sta ja vaihdoin kamerani noin vuosi sitten. Uuden kameran parempi dynamiikka ja uudet väriprofiilit aiheuttivat alussa jonkin verran hämmennystä, sillä oma kuvankäsittelyrutiinini ei toiminut enää aivan samalla tavoin kuin ennen. Muutaman kuukauden päästä pääsin kuitenkin sinuiksi muutosten kanssa ja loppujen lopuksi siirtymä oli tässä mielessä aika helppokin (vaikka se kieltämättä vaivasi minua jonkin verran alussa). Puhtaasta kuvanlaadun näkökulmasta katsottuna uusi α7III on kaikin puolin parempi kamera kuin vanha ensimmäisen sukupolven α7 ja esimerkiksi lisääntynyt dynamiikka ja paremmat värit vaikuttavat kuvatessa yllättävän paljon. Korkeiden herkkyyksien sieto ja värien käyttäytyminen kohinarajan toisella puolella on aivan älyttömän hyvää ja joka kerta kieltämättä hymyilyttää, kun ISO6400+ kuvat näyttävät ruudulla todella luonnollista. Full frame -kamera pitää pintansa vaikka APS-C kennolla varustetut vehkeet ovat nekin parantuneet viime vuosina aika paljon. Fyysinen käytettävyys on vanhaan kameraan verrattuna huomattavasti parempi, vaikka en pidäkään kameran ergonomiaa ja siitä käytyjä keskusteluja henkilökohtaisesti kovin kiinnostavina. Autofokus ja kohteenseuranta toimivat hienosti, ja erityisesti AF-pisteen siirtely kosketusnäytön kanssa mahdollistaa monien sellaisten tilanteiden tallentamisen, jotka olisivat ennen vaatineet paljon enemmän suunnittelua. Lopulta α7III on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa, ja sen reaktiivisuus tekevät siitä huomattavasti mukavamman kameran käyttää kuin mitä ensimmäisen sukupolven α7 koskaan oli (vaikka silläkin pystyi ja pystyy edelleen ottamaan kuvia hyvin käyttökelpoisia kuvia). Väittäisin jopa, että tämä reaktiivisuus muuttaa kuvaamisen tapojani sitä mukaa kun se avaa erilaisissa tilanteissa sellaisia kuvamahdollisuuksia, joita en aina olisi jaksanut alkaa suunnitella vanhalla kamerallani. Lienee selvää, että olen ollut erittäin tyytyväinen kameran vaihtoon, ja kaikesta ”teknologisuudesta” ja ”ominaisuuksista” huolimatta α7III onnistuu olemaan varsin maanläheisellä tavalla inspiroiva ja mukava kamera käyttää. Yksittäisiä puutteita tai parannuksia on aina mahdollista keksiä minkä tahansa kameran kanssa, mutta oleellista lienee se, ettei minulla ole tämän tyyppistä ”kuluttajakriittistä” tunnetta tai vertailevaa otetta kameran kanssa työskennellessäni, vaan saan keskittyä itse kuvaamiseen – kamera väistyy taka-alalle ja hyvä niin.

Sony α7III & ZEISS Batis 2/40 CF, f/2.8, 1/2000sek, ISO100, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen

Valokuvaamisen kokonaisuus ja kamera välineenä

Netin kamerakeskusteluissa toistuu usein hokema, että ”paras kamera on se, joka sinulla on mukanasi kuvaushetkellä”. Toteamus on siinä mielessä osuva, että monissa laiteorientoituneissa keskusteluissa se muistuttaa kuvaamisen käytännöllisestä puolesta: parhaatkaan ominaisuudet eivät tee kamerasta yhtään sen parempaa, ellei sitä myös käytetä ja oteta kuvia –aivan liian moni järjestelmäkamera jääkin alkuinnostuksen jälkeen hyllylle, vaikka ominaisuudet lupaisivat kuinka hyviä kuvia. Toteamus myös muistuttaa, että kuva itsessään on kuvaamisen päämäärä, eikä esimerkiksi se, miten tai millä se on tallennettu.Toisaalta toteamus jää siinä mielessä vajaaksi, että se viittaa vain yksittäiseen kuvaushetkeen, ikään kuin kyse olisi vain jonkin yksittäisen hetken onnistuneesta tallentamisesta.

Sony α7 & ZEISS Touit 2.8/50M, f/20, 1sek, ISO100, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen

Mielestäni valokuvaamista pitää ajatella laajemmin ja vuosien kestäneen harrastamisen tuloksena tulisi syntyä yksittäisiä tähtihetkiä suurempi kuvakokonaisuus. Kamera kulkee vuosien ajan mukana ja sillä tehdään työtä tärkeiden asioiden tallentamiseksi. Tällöin kameran merkillä, teknisillä ominaisuuksilla tai kuvanlaadulla ei tällöin ole oikeastaan mitään väliä ja se saa olla melko nuhjuinenkin väline. Oleellista on, että kuvaamiseen syntyy hedelmällinen suhde, ja että kuvia syntyy tuon suhteen tuloksena. Parhaimmillaan kamera on kuin peili, jonka tallentamissa tuhansissa kuvissa heijastuvat kaleidoskooppimaisesti paitsi yksittäiset ohikiitävät hetket, myös suurempi elämän kirjon muodostama kokonaisuus. Kamera on hyvä, kun siihen rakentuu käytännöllisen työn tuloksena syvällinen suhde ja se toimii, sen teknisistä ominaisuuksista riippumatta, oman kuvaamisen materiaalisena perustana. Parhaimmillaan se onkin muista omistetuista esineistä ja tavaroista poikkeava ainutlaatuinen väline, joka muistuttaa käyttäjäänsä hänen omasta olemassaolostaan ja sen rajallisuudesta (memento mori), ja tarjoaa toisenlaisen ikkunan oman elämän tarkasteluun – on selvää, että tällöin siitä on tullut käyttäjälleen jotain muuta kuin elektroniikkateollisuuden viimeisin uutuus.

Sony α7 & ZEISS Touit 2.8/12, f/13, 2sek, ISO100, Raw
Kuva: Toni Ahvenainen

Omassa kuvausharrastuksessani minulla on ollut tällainen hedelmällinen suhde useamman kameran kanssa, mutta samaan aikaan olen myös oppinut laskemaan näistä välineistä tarvittaessa irti, sillä viime kädessä kuvilla on minulle vielä itse välineitä suurempi arvo. Kukaan ei tule vuosikymmenten päästä välittämään siitä, millä kameralla tai linsseillä otin kuvani (paitsi ehkä minä itse), mutta kuvien arvo toivoakseni säilyy pidempään. Jokaisen kuvan takana on kuitenkin myös aina paitsi välineellistä työtä, myös kuvaamisen pohtimista, ja juuri tässä mielessä arvostan kameraani sekä työkaluna että myös jonkinlaisena oman kuvaamisen muuttumattomana peruskivenä – polttovälit, suljinajat, herkkyydet, valotukset sekä kaikki muuttekniset välttämättömyydet ovat usein toimineet myös valokuvallisen ajatteluni ajureina ja jokaisen kuvan kohdalla palaan näihin perusasioihin aina uudelleen kuten kuka tahansa kuvaaja. Tällä hetkellä tämä ajattelu jatkuu Sony α7III:n muodossa ja odotan mielenkiinnolla sitä, mihin kaikkialle saan tulevina vuosina viedä tämän kameran ja mitä kaikkea tulen sillä kuvaamaan.

-Toni Ahvenainen