Pitkän linjan ammattilainen – haastattelussa Sony Alpha-kuvaaja Mikael Kaplar

Mikael Kaplar on pitkän ammattilaisuran tehnyt valokuvaaja, joka on muun muassa aloittanut polkunsa vanhanaikaisella palkkikameralla, toiminut Mainoskuvaajat Ry:n puheenjohtajana ja sijoittunut palkintosijoille monissa valokuvakilpailuissa. Tämän lisäksi Mikael on myös Sony Nordic Ambassador ja käyttää tällä hetkellä työssään yksinomaan Sonyn kalustoa. Jututin Mikaelia hieman siitä, miten valokuvaaminen on muuttunut vuosien saatossa ja miten Sonyn tuotteet toimivat tämän päivän ammattilaiskuvaamisessa. Tutustu Mikaelin kuvaamiseen seuraavan haastattelun myötä.

1. Sinulla on melkoinen määrä valokuvauskokemusta ja olet toiminut ammattikuvaajana useammalla vuosikymmenellä. Aloitit joskus aikanaan vanhanaikaisella palkkikameralla, kunnes siirryit perinteisimpiin filmikameroihin – puhumattakaan tietysti tämän päivän digivehkeistä. Miten sinusta tuli valokuvaaja?

Lukion jälkeen pyrin teatterikorkeakouluun elokuvalinjalle ohjaajaksi. Samaan aikaan työskentelin Unkarin televisiossa. Aloitin ”lattiamanuna” ja sitten uutistuotannon kameraharjoittelijana, minkä jälkeen pääsin ohjaajan assistentiksi ’second unit’tiin. Tuotanto oli länsimaihin verrattuna vaatimattomalla teknisellä tasolla. Jokainen lavaste ja kuvauspaikka kuvattiin useasta kulmasta uusintakuvauksia varten ja klaffivirheiden estämiseksi. Kun kamera oli kädessäni, aloin kuvaamaan paljon muutakin. Siitä se alkoi.

2. Millä tavalla sinä hahmotat sen todella suuren teknologisen murroksen, joka valokuvaamisessa on tapahtunut oman ammattilaisurasi aikana?

Oman studion perustamisen aikoihin valokuvaajan perussettiin kuului 9×12 palkkikamera, joskus 13×18 tai 18×24 laakafilmiperän kanssa, 6×6 tai 6×7 keskikoon kamera, 6×4.5 rullafilmikamera ja melkein kaikilla oli myös kinofilmikamera mutta sitä ei käytetty paljon. Kuvaaminen oli niin manuaalista kun vain voi olla. Sinar palkkikamera Sinar vaati osaamista ja ymmärtämistä, ajattelua terävyystasoissa ja perspektiivin hallitsemista. Nykynuorista monikaan ei varmasti osaisi ottaa kuvaa palkkikameralla. Myöskin valotus mitattiin huolellisesti ja kaiken piti olla täydellistä ennen laukaisimen painallusta. Kuvauksen tempo oli rauhallinen ja huolellisuus ensiarvoisen tärkeää. Polaroid oli sen ajan LCD – toki rajoitettu sellainen. Polaroidin ja kamerassa olevan filmin emulsiot olivat erilaiset, joten polaroidista voitiin nähdä vain valojen suhteet ja valotuksen paikkansapitävyys. Diafilmi puolestaan ei ollut paras mahdollinen materiaali paino-originaaliksi jyrkän toistoalueensa vuoksi. Se mikä näytti valopöydällä loistavalta, oli painettuna pliisu. Kuva piti valaista loivaksi paremman painotuloksen aikaansaamiseksi. Tästä tulisi kyllä on niin pitkä tarina, mutta parasta lopettaa tähän, sillä selityksiin menisi monen blogisi verran aikaa ja tilaa.

Sinar-palkkikameralla otettu mainoskuva.
Kuva: Mikael Kaplar

Itse aloitin digitaalisen valokuvauksen ja samalla kuvankäsittelyn opiskelun vuonna 1998, ensin Esa Semerin ja vähän myöhemmin Lasse Wuoren innostamana. Minusta manuaalisen kuvauksen hyvät puolet – ajatuksella kuvaaminen, huolellisuus ja kaluston tunteminen pitäisi olla tänäänkin kaikkien valokuvaajien ykkösprioriteetti. Valitettavasti usein kuitenkin kuulee, että ”korjaan sitten fotarissa”, ja monella ”P” on myös eniten käytetty asetus kamerassa.

Hackmannille tehty mainoskuva Sinar-palkkikameralla.
Kuva: Mikael Kaplar

3. Miltä digiin siirtyminen tuntui 1990-luvun lopulla? Joskus tietyn tyyppisen tietoteknisen ähkyn yllättäessä tulee ajatelleeksi, että ”ennen kaikki oli paremmin” ja kuvaaminenkin oli ehkä jotenkin autenttisempaa kuin tänä päivänä – tai ainakin suoraviivaisempaa, kun ei ollut esimerkiksi kuvankäsittelyohjelmia sekä mittavaa jälkikäsittelyvaihetta. Onko sinulla jotain erityistä mitä kaipaat vanhoista ajoista, vai onko niin, että kaikki on valokuvaamisen kannalta kuitenkin paremmin tänään?

Digikuvaukseen siirtyminen oli hämmentävä ja innostava kokemus. Huolellisuus oli ”sisäänrakennettua”, sillä alussa kuvattiin rinnakkain. Asiakkaat eivät vielä ymmärtäneet digin tuomia mahdollisuuksia, ja kirjapainot sekä reprot puolustivat omaan toimeentuloaan kertomalla tilaajille digin huonosta laadusta verrattuna hyvin skannattuun filmiin. Jos jokin meni painossa pieleen, se oli varmasti valokuvaajan virhe.

Tältä tulevaisuus näytti 1980-luvulla.
Kuva: Mikael Kaplar

Vuonna 1985 näin ensimmäisen kerran kuinka kaksi kuvaani yhdistettiin. Kyseessä oli legendaarisen AD:n, Herbie Kastemaan juliste ”Tulevaisuus on täällä tänään”, joka tehtiin HeKu:n tiloissa Helsingissä Teollisuuskadulla. Kuvasin silloisen Hantta Krausenin 6×7 filmille studiossani. Ensimmäinen kuva oli vain Hantta kaulasta ylöspäin, hiukset tiukasti kiinni. Herbie halusi pienen, punaisen pistevalon Hantan silmiin ja vain silmiin, ei muualle kasvoihin. Sitten mieli muuttui ja punaista valoa tarvittiin myös huulissa. Pään ääriviivat piirrettiin tarkasti tähystyslevyn päälle teipattuun läpinäkyvään kalvoon. Tämän jälkeen Hantta lähti kotiin ja pään tilalle laitettiin HiFi-liikkeestä lainattu muovipää tarkasti ääriviivojen mukaan. Yläpuolella oleviin poikittaisputkiin oli kiinnitetty erivärisiä sähköjohtoja, joiden päät ruuvattiin muovipäähän. Sitten valot kohdilleen ja toinen kuva oli valmis. Katselimme näiden kahden kuvan yhdistämistä Herbien kanssa haltioituneina. Jos muistan oikein, työhön meni melkein kaksi päivää. Nyt se veisi ehkä parikymmentä minuuttia. Työ maksoi varmasti melkoisesti, mutta 80-luvulla siitä ei paljoa puhuttu. Kysyttiin vain ”onko sinulla aikaa tähän?” eikä kukaan kysynyt paljonko kuvaus maksaa.

Andy McCoy lavalla.
Kuva: Mikael Kaplar

Kuvaaminen oli tuolloin erilainen tapahtuma. Valmisteluun meni paljon aikaa ja itse kuvaaminenkin oli nykypäivään verrattuna hidasta. Toisaalta jälkityötä ei ollut. Filmi kehitettiin ja valitut ruudut lähetettiin asiakkaalle tai reproon. Sen jälkeen ainoaksi työksi jäi laskun kirjoittaminen. Vanhoista ajoista kaipaan vain rauhallista työskentelyä ja asiakkaita, joita kiinnosti enemmän laatu kuin se mitä maksaa.

4. Pitkän ammattilaisuran lisäksi olet myös Sony Nordic Ambassador, mikä tarkoittaa sitä, että toimit läheisessä yhteistyössä Sony Nordicin kanssa ja lainaat tällä tavoin myös omaa valokuvallista visiotasi Sonyn käyttöön. Osana tätä yhteistyökuviota annat yritykselle myös rakentavaa palautetta sen tuottamista tuotteista. Jos puhutaan esimerkiksi siitä, että Sony on jo pitkään pyrkinyt tuotteillaan vakuuttamaan nimenomaan juuri ammattilaiskuvaajat (esimerkiksi α99 ja nyt uudempi α7-sarja), niin mitkä sinun mielestäsi ovat Sonyn vahvuuksia, ja mitkä taas asioita, joita Sonyn tulisi kehittää pidemmälle?

Hankin ”My First Little Sonyn” vuonna 2010, se oli Sony NEX-5. Käytin tuolloin Canonia ja olin menossa Paraisille Fincementin kuvauksiin. Tiesin, että avolouhoksesta täytyisi ottaa panoramakuva jostain korkealta. Louhoksen leveys oli yli kilometrin ja työ vaikutti haastavalta. Mukanani oli Canon 5Dmk2, laajakulmaobjektiivi ja Manfrotton panoramapää. Tämä kaikki painoi jalustan kanssa melkoisesti ja ajatus kiipeämisestä jonkun tehtaan katolle panoraamaa varten ei ollut erityisen huokutteleva. Pikku Nexistä luin netistä ja se vaikutti erittäin sopivalta tähän kuvaukseen. Onneksi sain hankituksi Rajalalta kameran juuri ennen lähtöä, mistä kiitos kuuluu Rajalan Jani Gerkmanille.

Kun hetki oli käsillä otin pikku Nexin taskustani ja kerroin asiakkaalle, että nyt lähden ylös ottamaan sen panoraamakuvan. Hän katsoi minua järkyttyneenä ja sanoi hitaasti lähtevänsä kahville. Pääsin ylös, laitoin kameran panorama-asentoon ja painoin nappia. Seurasin näytön suuntanuolia ja kamera suoritti työn. Katsoin valmista kuvaa ja se näytti hyvältä. Otin varmuuden vuoksi vielä toisenkin kuvan ja sitten kiipesin alas. Asiakas katsoi kuvaa ja oli tyytyväinen.

Sony Nex-7 kameralla toteutettu panoraama Skotlannista.
Kuva: Mikael Kaplar

Sonyn kameroissa viehättää vieläkin yhtiön ”thinking outside of the box”-filosofia. Sony oli ensisijaisesti elekroniikkayritys ja kamerapuoli tuli mukaan vasta 10 vuotta sitten, Minoltan ostamisen myötä. Tästä johtuen Sony laittoi kameroihin ominaisuuksia, joita muut eivät tehneet. Esimerkkinä tästä edellämainitun Panorama Moden lisäksi Multi Frame Noise Reduction, jossa kamera ottaa 5-6 kuvaa nopeassa tahdissa, etsii teräviä kohtia otoksesta ja tekee niistä yhden terävän, vähän kohinaa sisältävän jpeg-kuvan. Nykyisin sitä kutsutaan muistaakseni Hand Held Night Shooting -nimellä. Sonyn kamerat olivat pieniä ja kevyitä, ja LCD näyttö oli käännettävissä ylös. Oli todella helppoa ottaa maan tasolta hyviä kuvia isoista maansiirtokoneista. Canonilla tämä oli lähes mahdoton tehtävä.

Päätin riskeerata ja myin kaikki Canonin kamerat ja linssit. Ensimmäinen Sony DSLR kamerani oli Sonyn vuonna 2011 julkaistu Alpha α77-kamera ja Zeissin linssit: 16-35/2.8, 24-70/2.8, 85/1.4 ja 135/1.8. Vuoden päästä hankin kaveriksi uuden α99-rungon ja olin tyytyväinen. Sonyn tärkein vahvuus on ennakkoluulottomuus. α7-sarjan myötä kameroista tuli pienempiä ja kevyempiä niiden ollessa kuitenkin täysikennoisia kameroita. Sähköinen etsin oli tuttu minulle videokameroista mutta monelle se oli aluksi outo tuttavuus. Myöskin koko aiheutti hämmennystä. Ihmisten mielestä vain iso kamera voi olla hyvä ja ”pro”. Ammattikuvaajat suhtautuivat Sonyyn epäillen ja jouduin puhumaan paljon asian puolesta saadakseni kollegat edes kokeilemaan uusia tulokkaita.

Urbaania maisemaa Sony A7S-kameralla.
Kuva: Mikael Kaplar

Kehityksen tässä vaiheessa Sonylla on kennon tasonvakajaalla varustettu kamera, erittäin hyvä dynaaminen toistoalue, huimasti parannettu sähköinen etsin, parhaat video-ominaisuudet ja Zeissin kanssa yhteistyönä erittäin hyvät objektiivit. Viimeisimmissä malleissa on myös autofokusta parannettu huomattavasti (esim.Eye Focus). Mainitsemisen arvoinen asia on myös monen kuvaajan työtä helpottava äänetön sähköinen suljin.

Sonyn ongelmana on edelleen kameran täysin sähköisestä rakenteesta johtuva akkujen lyhyt käyttöaika ja bufferin hitaus. Myös kameran valikon on toivottu olevan selkeämpi. Olemme keskustelleet tästä Sonyn edustajien kanssa useasti ja toivon, että parannus saadaan seuraavan kamerasukupolven aikana.

5. Pitkän valokuvausuran aikana näkökulma monipuolistuu väistämättä eivätkä yksittäiset markkinoille tuodut innovaatiot kohauta niin paljoa valokuvaamisen suureen kuvaan verrattuna. Mikä sinulle on kamerassa tärkeintä tänä päivänä?

Tämä on vanha klisee mutta ammattilaiselle kamera on työkalu. Kameran täytyy istua käteen ja sen toiminnot ja ominaisuudet pitää auttaa ja helpottaa kuvaajaa työssään. Itse käytän nykyisin valokuvauksessa kolmea kameraa: α7mk2 jokapäiväiseen työhön, α7rmk2 kaikkiin muihin kuvauksiin, missä tarvitaan korkeaa resoluutiota ja α6300 on nopeiden tilanteiden tallentaja. Kaikissa näissä kameroissa on tärkeää niiden luotettava toiminta. Koskaan en ole jäänyt pulaan jonkun vian vuoksi. EVF ja kääntyvä LCD ovat välttämättömät minulle, kuten myös täysin äänetön suljin. Pyrin pitämään ISO-arvot matalana mutta nopeassa kuvaustilanteessa ’Auto Iso’ on loistava ratkaisu hetken vangitsemiseksi. Kermana kakun päällä on sitten ’Eye Focus’.

Kuva: Mikael Kaplar

6. Kun kuvaamista tekee sekä työkseen että myös vapaa-ajallaan, niin täytyy kysyä, että millä tavoin erotat nämä kuvaamisen tavat toisistaan. Haetko esimerkiksi tietoisesti täysin erilaisia kohteita ja minkälaiset tekijät nousevat omassa henkilökohtaisessa kuvaamisessa tärkeimmiksi?

Kuvaaminen on kuvaamista. Tämä nyt kuulostaa vähän tyhmältä mutta näin se vain on. Saatko siitä rahaa tai et, täytyy aina katsoa maailmaa omilla, ei asiakkaan, silmillä. Elokuvateollisuudessa erittäin tärkeä asia on kameran paikka. Valokuvauksessa melkein jokainen kuvaa silmänkorkeudelta tai ehkä istumakorkeudelta. Näitä kahta tuikitavallista perspektiiviä (näkökulmaa) näkee jokainen joka päivä. Koulussani heti ensimmäisestä päivästä alkaen korostettiin tavallisesta poikkeavan perspektiivin merkitystä valo- ja elokuvauksessa. Myös erittäin suotavaa on kohteen tarkasteleminen monesta eri kulmasta. Tavallisistakin asioista tulee hetkessä jännittäviä jos niitä esittää totutusta poikkeavalla tavalla. Yksi suosikki kuvaajani on HCB eli Henri Cartier Bresson. Ihailen hänen tilannetajuaan ja aina oikealla hetkellä otettuja kuvia. Omissa jutuissani juuri sen oikean hetken vangitseminen on tullut viime vuosina tärkeäksi.

Aamutunnelmaa Oxfordissa.
Kuva: Mikael Kaplar

7. Entä minkä neuvon antaisit niille tämän päivän valokuvaharrastajille, joiden haaveena on työura valokuvaamisen ammattilaisena?

Valokuvaus ammattina näyttää nykyisin olevan varsin mediaseksikästä, mutta todellisuus on kaikkea muuta. Kun jokainen valokuvaa, ja moni vielä luovuttaa kuvansa ilmaiseksi tai hyvin halvalla, on pysyvän elannon hankkiminen valokuvauksella vähintäänkin haastavaa. Tämä on kuin mikä tahansa business. Täytyy laskea kaluston hankintakulut, puhelimen, tietokoneen, auton ja työtilan kustannukset, pakolliset sosiaalimaksut, vakuutukset ja lopuksi palkka itselleen elämistä varten. Näistä muodostuu se rahasumma, joka täytyy saada laskutettua joka kuukausi, myös kesäloman aikana. Melko haastava tehtävä!

Kiinteistökuvaaminenkin on valokuvaajan jokapäiväistä leipätyötä.
Kuva: Mikael Kaplar

Jos kuitenkin on tähän valmis, on ensimmäinen ja tärkein asia ammattitaidon hankkiminen, eli koulutus. Kaupallisella puolella parhaat koulut ovat Lahden Muotoiluinstituutti ja Tamperen Visuaaliviestinnän Instituutti VVI. Jos koulutusta etsii ulkomailta, niin Englannissa ja Yhdysvalloissa on erinomaisia kouluja. Myös verkostoituminen on tärkeää ja sitä täytyy tehdä jatkuvasti. Some on hyvä paikka, Instagrammin avulla muutama lahjakas kaveri pääsi esille. Ja sitten se ratkaisevin asia – oma tyyli!

Jos joku haluaa harrastaa valokuvausta, hän kuvaa itseään kiinnostavia aiheita, kalustolla, johon hänellä on varaa, pysytellen oman mukavuusalueensa sisällä – hyvä niin. Jos kuvaat työksesi, on sinun hyvin usein tultava ulos omalta mukavuusalueeltasi, kuunneltava asiakkaan toivomuksia ja ehkä tehtävä kompromisseja sekä panostettava uuteen tekniikkaan ja kalustoon paitsi rahaa niin myös omaa aikaa ja jaksamistasi. Tämän vuoksi en voi tarpeeksi korostaa asiallisen peruskoulutuksen merkitystä sekä jatkuvan tiedon päivittämisen tärkeyttä niin tekniikan kuin kalustonkin suhteen.

8. Viimeisen kysymyksen aika. Jos voisit valita vain yhden kameran koko elämäsi ajalta, mikä se olisi ja miksi?

Sony α7rmk2 ja Zeissin lasit. Siinä on kaikki mitä tarvitsen.

Lisää Mikaelin kuvaamisesta täällä:
www.mikaelkaplar.com

Kuva: Mikael Kaplar

Kuva: Mikael Kaplar

Kuva: Mikael Kaplar

-Toni Ahvenainen