Tehty kestämään – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (osa 2)

Yksi Sonyn α7-konseptin keskeisistä vahvuuksista on perustunut runkojen suhteelliseen pieneen kokoon ja monet käyttäjät ovat sen perusteella vastaavasti myös odottaneet Sonyn FE-sarjaan pienikokoisia kiinteäpolttovälisiä linssejä. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että Sony pyrkii kattamaan yhtä aikaa hyvin erilaisten käyttäjäryhmien tarpeita eikä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kompaktia peruslinssien sarjaa ole vielä hetkeen tarjolla. Zeiss paikkaa tätä puutetta nyt oivaltavasti omalla Loxia-sarjallaan ja on jo ilmoittanut, että kaikki sarjan linssit tulevat olemaan kooltaan suurinpiirtein samankokoisia (eli varsin pieniä, sillä linssejä yhdistää sama 52 millin suodinkierre). Sikäli kun Zeiss on hakenut Loxia-konseptiinsa innoitusta valokuvaamisen perinteestä, on sarjan esteettisenä mallina olleet selvästi menneiden vuosikymmenten ’rangefinder’ kameroissa käytetyt kompaktit linssit. Lopputulos onkin hyvin lähellä sitä, mitä monet A7-käyttäjät ovat odottaneet.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/8.0, 1/1250sek, ISO100, Raw

Zeiss Loxia 2/50 on f/2:n maksimiaukolla varustettu 50 millin peruslinssi, joka soveltuu hyvin monenlaiseen kuvaamiseen. Perinteisten ’rangefinder’-linssien tapaan sen runko on valmistettu kokonaan metallista, minkä myös huomaa linssin painosta (320 g). Näppituntumalta linssi tuntuukin hyvin vankkarakenteiselta ja kestävältä. Rungon kaikki merkinnät, kuten aukko- ja tarkennusrenkaan lukemat, ovat kaiverrettu metalliin. Myös linssin mukana tuleva vastavalosuoja on tehty metallista ja sen sisäosa on mielenkiintoisella tavalla päällystetty mustalla mattapinnalla. Tarkoituksena on ilmeisesti vähentää valon säteiden heijastuksia vastavalosuojan sisäpinnasta.

”The build quality and craftsmanship offered by Loxia-lenses is not anymore to be found in any kind of autofocus plastic lenses. This is a traditional full metal body that you will enjoy for years.”
— Christophe Casenave, ZEISS Product Manager

Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta on linssin juuressa oleva sininen rengas, jonka tarkoituksena on Zeissin mukaan suojata kameran bajonettia kosteudelta ja lialta. Renkaan sininen väri viittanee samalla myös Zeiss-brändiin, sillä linssi on kokonaisuutena puristettu niin pieneen kokoon, ettei Zeissin tyypillinen sininen merkki ole mahtunut sen kylkeen (vastavalosuojasta se tosin löytyy). Ulkoiselta olemukseltaan linssi on erittäin viimeistellyn oloinen ja metallirunkonsa ansiosta vankka tavalla, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa tämän päivän elektroniikkatuotteista. Sony α7-rungon kanssa kokonaisuus näyttää hyvin tyylikkäältä ja on suorastaan tieteellistä välinettä muistuttavalla tavalla utilistarististinen. Edellä mainittu sininen rengas linssin juuressa onkin ainoa koristeelliseksi tulkittava elementti muuten varsin pelkistetyssä linssissä.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/2.0, 1/8000sek, ISO100, Raw

Tarkennusrenkaan liikeradan pyörähdyskulma on noin 180 astetta, mikä kuulostaa paperilla melko pitkältä liikkeeltä. Käytännön tilanteissa, joissa kohde on usein yli metrin päässä kamerasta, tarvitaan tarkennusrenkaan liikeradasta vain noin 90 astetta ja tarkennuksen saa lähes aina kohdalleen yhdellä pyöräytyksellä. Kun kyse on manuaalitarkenteisesta linssistä, on tarkennusrenkaan tuntuma tärkeä käytettävyystekijä ja samanaikaisesti kuitenkin sanallisesti vaikeasti kuvattava asia. Omasta mielestäni tuntuma on kuitenkin sanalla sanoen erittäin hyvä. Renkaasta saa hyvän otteen, sillä sen leveys kattaa yli puolet linssin kokonaispituudesta. Liikkeen vastus tuntuu juuri oikealta, mikä tarkoittaa sitä, ettei vastusta juurikaan ole, ja että tarkennuksen säätö onnistuu hyvin kevyellä ja tuskin koskettavalla peukalon ja etusormen otteella. Paras yksittäinen sana kuvaamaan tarkennusrenkaan tuntumaa voisi olla liukuva, sillä tarkennusrengasta pyörittäessä tuntuu kuin linssi liukuisi öljytyllä kiskolla. Tarkennusrengas tuntuu myös mekaanisesti hyvin täsmälliseltä, sillä pienikin muutos näkyy sähköisessä etsimessä selvästi ja automaattisen suurennuksen avulla optimaalista tarkennusta on melko vaivatonta säätää. Itse huomasin tarkentavani ikään kuin samalla tapaa kontrastiin perustuvien tarkennusalgoritmien kanssa: aluksi hieman yli ja sitten vähän takaisinpäin arvioiden silmämääräisesti kuvan optimaalista terävyyttä. Tarkennusrengas myös pyörähtää tarkoituksellisesti hieman äärettömän yli, jotta lämpölaajenemisen ja valmistusteknisiin toleransseihin liittyvät vaikutukset tulisivat mitätöidyksi. Käytännössä tämä tarkoittaa äärettömyyteen tarkennettaessa sitä, että kuvan optimaalinen terävyys löytyy hieman ennen tarkennusrenkaan liikeradan loppua.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/2.0, 1/320sek, ISO100, Raw

Aukkorengas puolestaan toimii kolmasosa aukon välein pykälöitynä ja tarjoaa arvot välillä f/2 – f/22. Pykälöinnin vastus on hyvä, mutta ote aukkorenkaasta voisi olla parempi, jos renkaassa olisi pienet fyysiset kohokkeet paremman näppituntuman saamiseksi. Nyt rengas on melko ohut ja lähellä kameran runkoa, minkä vuoksi huomasin joskus, esimerkiksi hanskat kädessä, tavoittelevani väärää kohtaa. Kokonaisuutena aukon säätäminen linssin rungosta tuntui kuitenkin ”oikeammalta” kuin kamerasta. Ehkä kyse on siitä, että himmentimen sijaitessa fyysisesti linssissä, tuntuu myös sen säätäminen aukkorenkaalla ”kognitiivisesti oikeammalta” kuin kamerasta. Myös aukkoarvon lukeminen linssin päältä on mielestäni mielyttävämpää kuin kameran ruudulta, vaikka se ruudullekin luonnollisesti päivittyy. Fyysisen aukkorenkaan yksi kuvaamista rajoittava ominaisuus on kuitenkin se, että kameraa ei voi käyttää S-tilassa. Tämä rajoite on onneksi kuitenkin helppo kiertää kuvaamalla M-tilassa, varsinkin kun auto-iso on päällä.

Kokelin lyhyesti myös ’De-Click’ -toimintoa, jonka avulla himmentimen saa muutettua portaattomaksi. Toimii kuten pitääkin, mutta täysin äänetön se ei ole, sillä aukkoa muutettaessa renkaasta kuuluu pientä käsittelyääntä (himmentimen lapojen hankausta). En osaa sanoa voisiko se kuulua videolla, mutta joka tapauksessa aukkorenkaan käsittely ei ole samalla tavalla täydellisen äänetön kuin tarkennusrenkaan. Kuvatessa kuitenkin yksittäisiä still-kuvia, pykälöity aukon säätö on mielestäni ainoa käytännöllinen ja järkevä vaihtoehto.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/2.8, 1/60sek, ISO1600, Raw

Tähän mennessä lienee selvää, että Loxia 2/50 on erittäin laadukkaasti valmistettu linssi, joka on tehty kestämään aikaa. Tavanomaisista markkinoilla tarjolla olevista tuotteista poiketen Zeissin Loxia-konsepti tuntuukin ilmentävän tietyn tyyppisiä pysyvyyteen liittyviä arvoja. Näyttäisi siltä, että Zeiss pyrkii Loxia -sarjallaan luomaan linssejä, jotka kuvastavat paitsi valokuvaamisen perinnettä, myös tähän perinteeseen liittyviä yksittäisiä tekijöitä, joiden arvo kestää vaikka maailma muuttuu niiden ympärillä. Ajatus siitä, että samat linssit voisivat palvella ehkä vuosikymmeniäkin, on eittämättä kaunis tämän päivän muuttuvassa maailmassa, jossa tuotteet tulevat ja menevät suorastaan häiritsevässä tahdissa. Idea työkalujen pysyvyydestä edustaakin eräänlaista vastakohtaa tämän päivän valokuvaamista hallitsevalle päivityskierteelle – ja siirtämällä fokus laitteistosta itse kuvaamiseen se myös lupaa ehkä enemmän tilaa ja aikaa kuvaajan itsensä kasvulle.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/8.0, 1/200sek, ISO100, Raw

On lopulta vaikea sanoa voisivatko Loxiat luonteensa puolesta kestää vuosikymmeniä. Tämän päivän maailmassa, jossa uusia kameroita julkistetaan vähintään puolivuosittain, ajatus vaikuttaa epäuskottavalta. Toisaalta Zeiss on olemassaolevilla linssisarjoillaan (ZM, ZA, ZE ja ZF.2) todistanut pystyvänsä luomaan paitsi yksittäisiä jo klassikoiksi muodostuneita linssejä, myös kokonaisia linssiperheitä, joiden fyysinen ja optinen laatu ovat kestäneet aikaa. Sikäli kun Loxia 2/50 on mekaaniselta laadultaan erinomainen, antaa se myös erittäin positiivisen ensivaikutelman Loxia-sarjasta. Jotta Loxia-sarjassa olisi tiettyä pysyvyyttä, on myös niiden optisen suorituskyvyn olla sellaisella tasolla, että ne kestävät vertailua sekä nyt että tulevaisuudessa. Artikkeli-sarjan seuraavassa osassa tarkastelenkin Loxia 2/50:n tarjoamaa optista suorituskykyä ja piirron luonnetta.

1. Uutta ja vanhaa – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (0sa 1)
2. Tehty kestämään – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (0sa 2)
3. Vahvaa kontrastia – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (Osa 3)
4. Toisenlainen tapa kuvata – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (Osa 4)

– Toni Ahvenainen