Toisenlainen tapa kuvata – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (osa 4)

Jo paljon aikaisemmin ennen kuin aloin pitämään tätä blogia, minulle tuli vastaan mahdollisuus alkaa kuvata Sonyn α7:n kameralla ja Zeissin Loxia linsseillä (Loxia 2/50 & Loxia 2/35). En kuitenkaan heti lämmennyt ajatukselle aivan varauksetta, sillä tiesin Loxioiden olevan manuaalitarkenteisia linssejä. Olin tutustunut linsseihin hätäisesti lähinnä Zeissin oman markkinoinnin kautta ja sen vuoksi minulla oli niitä kohtaan tiettyjä ennakkoluuloja, jotka kumpusivat viime kädessä enemmän omista valokuvaamisen käsityksistäni kuin itse tuotteista. Rehellisesti sanoen en tuntenut Loxiaa kohtaan kovinkaan vahvaa vetoa, vaan ajattelin, että (1) manuaalitarkenteiset linssit houkuttelevat lähinnä vain sellaisia ”vanhoja jääriä”, jotka ovat aloittaneet kuvaamisen joskus silloin kun kameroihin vielä ladattiin filmiä muistikorttien sijaan. Uskoin myös, että (2) manuaalitarkennuksen tarkoittavan väistämättä sitä, että autofokuksen puutteen vuoksi menettäisin jatkuvasti hyviä tilanteita ja kuvaaminen olisi enemmän tai vähemmän käsien levittelyä. Näiden ennakkoluulojen ohjaamana päädyinkin ajattelemaan, että (3) Loxiat ovat viime kädessä vain hyvin pienelle käyttäjäkunnalle suunnattuja erikoistuotteita, minkä vuoksi ne eivät sellaisenaan ole kovin kiinnostavia nykyaikaisen valokuvaajan näkökulmasta katsottuna – kun niissä ei ole edes sitä perhanan autofokustakaan.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/5.6, 1/200sek, ISO100, Raw

Kokeiltuani Loxia 2/50:stä ruhtinaallisesti noin kuukauden ajan aloin kuitenkin herkistymään niin linssiperheen taustalla piilevälle esteettiselle ajattelulle, kuin myös niiden piirron luonteelle käytännön kuvaamisessa. Samalla huomasin pohtivani itsekseni sitä, missä vaiheessa kuvaamisesta tuli niin teknologiakeskeistä toimintaa kuin mitä se tuppaa olemaan tänä päivänä. Autofokus-tilojen säätäminen, valotusten yhdistäminen hdr-kuvaamisessa, raw-tiedostojen bittisyys, varjojen kaivaminen, valotuksen korjaamisvaran määrittäminen, valkotasapainon korjaaminen, ETTR jne. Teknologia ohjaa hahmottamaan valokuvaamista tietyn instrumentaalisen järjen valossa ja pakottaa samalla tekemään päätöksiä, joilla on viime kädessä vain vähän tekemistä valokuvaamisen perusidean kanssa. Valokuvaamisen tarkoituksena kun ei ole valotuksen hallinta tai teknisesti moitteettomien kuvien tuottaminen, vaan valokuvallisen ilmaisun vapaus ja uusien ikkunoiden avaaminen elämään valokuvien kautta. Vaikka tämä on sinänsä monille itsestään selvää, tuntuu joskus siltä, että kameroita tavataan käyttää kuin tarkoituksena olisi tutkia vain niiden teknologista suorituskykyä elämän sijaan.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/11.0, 1/6sek, ISO100, Raw

Nojaamalla valokuvaamisen perinteeseen Loxia-konsepti haastaa teknologian hallitsemat kuvaamisen tavat ja sen perusteella on ehkä myös lupa toivoa, että se palauttaa valokuvaamiseen ripauksen eilispäivän humanistista estetiikkaa. Perustuen yksinkertaisempaan tekniikkaan Loxia siirtää osan teknologista taustalle ja tuo kuvaajan itsensä aikaisempaa aktiivisempana takaisin valokuvaamiseen. Pelkän napin painalluksen ja piippauksen sijaan kuvaaminen vaatii enemmän keskittymistä. Tämä muistuttaa tietysti siitä, ettei kamera tai edes uusi linssi tee itsestään kuvia, vaan kuvat syntyvät kuvaajan oman identiteetin ja vision kautta. Jos kaikki on automatisoitua, ei tilaa jää oman vision ilmaisemisellekaan.

Tähän liittyvänä ajatusleikkinä voi pohtia vaikkapa sitä, millä tapaa suhtautuisi kuvaamiseen, jos perinteisen komposition ja tarkentamisen sijaan kaikki kuvat otettaisiin esimerkiksi 60 fps:n videoilla, ja joista vasta sen jälkeen poimittaisiin se paras still-kuva (kamera ehdottaisi tietysti myös itse parasta kuvaa tekoälytutkimuksen hengessä). Teknologinen kehitys on tehokkuuden nimissä automatisoinut paljon kuvaamisesta ja pyrkii tekemään niin myös tulevaisuudessa, mutta samalla tulisi muistaa, ettei kuvaaminen ole vain tekninen kysymys. Miltä kuvaaminen tuntuu ja miten nämä tunteet kanavoituvat kuvaamisen kokemukseen ja sitä kautta itse valokuviin ovat myös oleellisia kysymyksiä, kun kyseessä on ihmisen harjoittama toiminta. Joka tapauksessa Loxian taustalla piilevään konseptiin sisältyy paljon edellä esitetyn kaltaista esteettistä ajattelua, mikä tekee niistä paitsi poikkeavia, myös hyvin mielenkiintoisia tuotteita nykyisillä ylitsepursuavilla kamerateknologian markkinoilla.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/5.6, 1/400sek, ISO100, Raw

Kaikki tämä kuulostaa ehkä hyvältä paperilla, mutta miten Loxia toimii käytännössä? Heti alkuun on todettava, että manuaalitarkennus on Loxia 2/50:llä hyvin helppoa ja tarkkaa, kiitoa aputoimintojen ansiosta. Se on itse asiassa niin helppoa, ettei autofokusta osaa tavallisissa tilanteissa juuri edes kaivata – kunhan on aluksi tottunut toisenlaiseen tarkentamisen tapaan. Kun tarkennusrengasta liikauttaa vähänkään, kamera nostaa automaattisesti esiin tarkennusta helpottavan suurennoksen etsimessä (ja lcd-näytöllä), mistä tarkennusta on vaivatonta säätää. Suurennoksen paikkaa kuvakentässä voi myös säätää, joko ennen kuvan ottamista tai sen aikana. Tähtäily onkin etsimen kautta tehokasta ja tarkkaa, mutta kameran näytöltä ei kriittistä tarkennusta näe aina tarpeeksi tarkasti, varsinkaan aurinkoisella ilmalla. Pikselinterävän tarkennuksen saavuttaminen tuntui välillä hieman epävarmalta, mutta selvästi väärin tarkennettuja kuvia tuli mielestäni yllättävän vähän eikä automatiikka on ole tässä suhteessa sen parempi, vaikka tietysti nopeampi onkin. Kaiken kaikkiaan huomasinkin kaipaavani autofokusta paljon vähemmän kuin olin kuvitellut. Focus peaking toimintoa en käyttänyt kovinkaan paljon, sillä koen sen olevan vain suuntaa antava ja epätarkka suurella aukolla kuvatessa.

Liikkuvat kohteet sekä muut vastaavat tilanteet ovat luonnollisesti manuaalitarkennukselle haastavia ja vaativat usein esitarkennusta onnistuakseen. Tietyn tyyppiset improvisaatiota vaativat tilanteet taas kokonaan manuaalitarkennuksen ulkopuolella (paitsi jos toimii hyperfokaalisella alueella). Eikö tämä tarkoita sitten sitä, että kuvaaja missaa väistämättä osan hyvistä tilanteista? Epäilemättä se sitä tarkoittaa, mutta katsoessani kuukauden aikana ottamiani kuvia jälkeenpäin en kuitenkaan kokenut, että olisin joutunut luopumaan jostain oleellisesta. Ehkä tilanteiden missaamisen pelko liittyy osaltaan siihen, että ajattelutapa, jossa minun tulisi saada ”varmuuden vuoksi kaikki”, ilmentää itsessään vain vision puutetta. Luonnollisesti kyse on myös paljon siitä, minkä tyyppisiä asioita on kiinnostunut kuvaamaan. On kuitenkin todettava, että silloin kun kyseessä on suuri määrä kuvattavaa, alkaa jatkuva manuaalitarkennus väsyttää tietyn määrän jälkeen.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/2.8, 1/80sek, ISO1000, Raw

Sikäli kun tähän mennessä on käynyt ilmi, ettei manuaalitarkennus ole sittenkään kovin suuri vaiva nykyaikaisessa kuvaamisessa, on ehkä oleellisempaa kysyä, onko siitä jotain etua itsessään? Minulle manuaalitarkennuksen käyttäminen tarkoitti ainakin sitä, ettei ylimääräistä silppua tullut niin paljon kuin autofokuksen kanssa. Samalla onnistuneen kuvan saaminen on selvästi palkitsevampaa kuin autofokuksella kuvatessa, jolla vaikkapa yhdestä kahvittelusta voi saada 50 kuvaa aikaiseksi ilman mainittavaa vaivaa. Mielenkiintoisella tavalla tämä onnistuneisuuden tunne kanavoituu myöhemmin myös kuvien katsomiseen. Huomasin nimittäin arvostavani manuaalitarkennuksella ottamiani kuvia eri tavoin kuin autofokuksella räpsittyjä ruutuja. Ulkopuoliselle tämä ei tietystikään välity millään tapaan, mutta minulle itselleni tunneside kuviin on tärkeä asia ja sen voi myös osittain ajatella ohjaavan kuvaamistani suuressa mittakaavassa.

Viime kädessä Loxia koukuttaa osittain myös siksi, että sen kautta voi pyrkiä sitoutumaan tietyn tyyppiseen esteettiseen yksinkertaisuuteen ja samalla tulee ikään kuin kääntäneeksi selkänsä kuvaamisen valtavirtaa edustavalle teknologiselle kuvaamiselle. Kun olin päättänyt kuvata manuaalitarkenteisella linssillä tulin samalla sulkeneeksi ulos myös passiivisen kuvaamisen tavan, mihin on helppo valahtaa kun kaikki on automatisoitu valmiiksi. En kuitenkaan halua väittää, että teknologia (edes sellainen, joka perustuu asioiden yksinkertaistamiseen) voisi yksinään ratkaista tietyn tyyppisiä kuvaajan läsnäoloon liittyviä ongelmia, jotka tuntuvat kiusaavan usein tämän päivän kuvaamista. Hyvät aktiiviset kuvaamisen kokemukset lähtevät siitä, että kuvaaja itse tiedostaa tavoitteensa tarpeeksi kirkkaasti ja osaa ohjata kuvaamistaan niiden perusteella. Toisaalta on myönnettävä, että sikäli kun teknologialla on helppo korvata vision puutetta, voi yksinkertaistamisen kautta ehkä nähdä omat päämäärät aikaisempaa selvemmin. Tässä mielessä Loxia ehkä korjaa teknologian ja estetiikan välillä vallinnutta huonoa tasapainoa.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/8.0, 1/400sek, ISO100, Raw

Vaikka Loxia 2/50 sopii erinomaisesti Sonyn α7 kameroihin, tulee minulle kuitenkin väistämättä mieleen, että α7 on itsessään kuitenkin hieman liian teknologinen apparaatti suhteessa Loxian hienostuneeseen konseptiin. Se on yksinkertaisesti liikaa teknisen suorituskyvyn sanelema, tehty vakuuttamaan käyttäjänsä eikä siten jätä itse kuvaajalle tilaa samalla tavoin Zeissin luoma Loxia-konsepti. Kuvaamista se ei tietenkään estä, mutta saa kuitenkin pohtimaan sitä, millainen olisi sellainen α7-sarjan kamera, joka perustuisi enemmän estetiikkaan kuin raakaan teknologiaan. Ironistakin on, että Zeiss tuo manuaalitarkenteisen linssin markkinoille samaan aikaan kun Sony pyrkii hiomaan omasta autofokus-teknologiastaan maailman nopeimman ja tehokkaimman. Tuotteiden erilaiset luonteet ilmentävätkin ehkä osaltaan myös sitä, että Zeissin menneisyys yrityksenä on vahvemmin sidoksissa valokuvaamisen historiaan kuin Sonyn.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/5.6, 1/1000sek, ISO100, Raw

Loxia-konseptin vakavin haastaja onkin markkinoiden ”seuraava uutuus”, eli kamerateollisuuden tapa tuoda jatkuvasti uusia vielä parempia tuotteita markkinoille. Loxia ei voi, edes poikkeuksellisen hyvän valmistuslaatunsa puolesta, ilmentää siihen liitettyjä pysyvyyden toiveita, jos se korvataan vuoden päästä seuraavalla vielä paremmaksi uskotulla tuotteella (tässä mielessä myös Zeissin oma Batis-sarja on sen haastaja). Loxia-konseptin toimivuus onkin viime kädessä kuvaajan itsensä käsissä ja linssi sopii ehkä parhaiten sellaiselle kuvaajalle, jonka identiteetti ja valokuvallinen ilmaisu ilmentävät tiettyä itsenäisyyttä, eivätkä ole riippuvaisia markkinoille syötetystä uudesta tavarasta tai sen ”suorituskykyisimmän” tuotteen metsästyksestä. En ihan uskalla laskea itseäni tähän kategoriaan, mutta ihastuin erityisesti linssin upeaan piirtoon. Varsinkin sen jälkeen kun linssi oli postitettu takaisin Zeissille, huomasin, ettei oikeastaan mikään omassa kaapissani tuottanut vastaavaa syvyyden tunnetta ja kontrastisuutta kuviini. En ole kuitenkaan varma osaisinko jättää koko kalustoani manuaalitarkennuksen varaan, mutta oman kokemukseni perusteella ajattelen, että Zeissin Loxia 2/50:lle olisi oma ja ehkä aivan erityinen paikkansa autofokus-linssien rinnalla. Näiden kokemusten perusteella on selvää, että modernit manuaalitarkenteiset linssit eivät merkitse nykyajan jo taaksensa jättämää valokuvaamisen menneisyyttä, vaan edustavat pikemminkin toisenlaista valokuvaamisen tapaa sellaisessa maailmassa, jossa digitaaliset kamerat ovat tekniikkansa puolesta tulleet tietyssä mielessä jo valmiiksi ja kuvaamiseen liittyvää kehitystä voisivat välillä ohjata myös toisenlaiset ajattelutavat ja kysymykset.

Artikkelisarja kokonaisuudessaan:
1. Uutta ja vanhaa – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (0sa 1)
2. Tehty kestämään – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (0sa 2)
3. Vahvaa kontrastia – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (0sa 3)
4. Toisenlainen tapa kuvata – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (Osa 4)

– Toni Ahvenainen