Tulevaisuus tänään – testissä uusi Sony α9

Meno kameramarkkinoilla on tänä päivänä haastavaa, sillä vuoden 2012 jälkeen järjestelmäkameroiden myynti on globaalilla tasolla ollut pelkkää laskua eikä selvää merkkiä laskun taittumisesta ole vieläkään. Markkinat ehtyvät eikä kameroita saada kaupaksi entiseen malliin, ainakaan järjestelmäkameroita, sen sijaan älypuhelimilla ja kaikenlaisilla uusilla kuvantamisen teknologioilla, kuten esimerkiksi konenäköön liittyvillä komponenteilla ja sovelluksilla, on kysyntää. Tällä hetkellä näyttääkin siltä, että kameramarkkinoiden lasku on tullut jäädäkseen eikä kaikille riitä asiakkaita. Kaikki valmistajat näkevät saman edessä siintävän markkinakuilun, ja vaikka ne valitsevatkin erilaisia strategioita siitä selviytyäkseen, on raadollisesti ilmaistuna käynnissä pudotuspeli. Samsung lähti tästä pelistä jo suosiolla kävelemään, sillä kameroiden kokoaminen ilman omaa ydintuotantoa ei osoittautunut tarpeeksi kannattavaksi. Ehtyviin markkinoihin nähden valmistajia on kuitenkin vieläkin liikaa ja lienee varmaa, että ainakin joku valmistajista tippuu pois ellei markkinoilla tapahdu muutosta.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 2/25, f/5.6, 1/3200sek, ISO100, jpeg

Markkinarealiteettien edessä Sonyn valitsema strategia on ollut se, että se on tuonut kiivaalla tahdilla uusia innovaatioita kameroihinsa ja siten myös runkoja on tullut markkinoille melko nopeaan tahtiin. Vaikka Sony ei ole tällä strategialla ottanut markkinajohtajan paikkaa, on se selvästi onnistunut saamaan tietyn suunnannäyttäjän roolin, jonka edesottamuksia seuraavat tarkasti myös muut kuin Sonyn käyttäjät. Yrityksen viimeisin runko on tietysti Sony α9, joka sijoittuu suositun α7-sarjan yläpuolelle ja tarjoaa taas kerran nipun uusia innovaatioita. Sony α9:n keskeisimpiin ominaisuuksiin kuuluvat muun muassa DRAMia hyödyntävä kerrosrakenteinen 24 megapikselin sensori sekä uusi Front-End LSI-väylä, joiden avulla kamera kykenee 20 fps:n sarjakuvanopeuteen ilman DSLR-kameroille tyypillisiä etsinkuvan katkoksia (’viewfinder blackout’). Uusi aikaisempaa nopeampi tarkennusjärjestelmä pitää sisällään 693 AF-pistettä, jotka peittävät käytännössä koko kuva-alan ja mahdollistavat kohteen seurannan kuvan reunoille asti ilman ongelmia. Sony kehuukin kohteenseurannan päivittävän kameran ohjausdataa jopa 60 kertaa sekunnissa ja tarkennuspisteiden ulottaminen koko kuva-alueelle tekee kohteenseurannasta aikaisempaa vaivattomampaa. Teknisesti kameran mielenkiintoisin innovaatio on kenties kuitenkin se, että α9 toimii täysin elektronisen sulkimen varassa. Mekaanista suljinta ei siis kamerassa käytetä kuvaamiseen lainkaan, paitsi salama-kuvauksessa, jota varten mekaaninen suljin on vielä sisällytetty runkoon. En kertaa rungon speksejä tässä enempää, sillä olen kirjoittanut niistä aikaisemmin jo täällä. Markkinoinnin perusteella Sony α9 on selvästi suunnattu urheilukuvaajille sekä muille viiveetöntä toimintaa arvostaville käyttäjille. Näyttääkin siltä, että Sony uuden rungon myötä muuttanut strategiaansa, sillä α9 ei ole vain innovatiivinen kamera, vaan Sony myös haastaa sillä varsin avoimesti ravintoketjun huipulla olevat valmistajat Canonin ja Nikonin. Siitä, päihittääkö Sony α9 Canonin 1DX Mark II:n tai Nikonin D5:n, voidaan olla montaa eri mieltä riippuen siitä keneltä asiaa kysytään, mutta käydyn keskustelun perusteella on selvää ainakin se, että Sony painii nyt legitiimisti samassa sarjassa DSLR-huippukameroiden kanssa, ja on monen mielestä myös ominaisuuksiltaan edistyneempi.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 2/25, f/13, 0.5sek, ISO200, jpeg

Moni on kysynyt, onko Sony α9 käänteentekevä kamera. Mielestäni oikea vastaus on sekä ”kyllä” että ”ei”. Sony α9 on käänteentekevä kamera ainakin niille kuvaajille, jotka olivat ajatelleet ammattimaisten DSLR-kameroiden suorituskyvyn olevan peilittömien kameroiden saavuttamattomissa ja kuvitelleet jotenkin epähistoriallisella tavalla peilivehkeiden edustavan jatkuvasti kuvaamisen huippua. On totta, että 1980-luvulla kehitetty DSLR-konsepti on kokenut pitkän evoluution ja tänä päivänä tarjolla olevat mallit edustavat niin suorituskyvyn kuin kuvanlaatunsakin puolesta huippuunsa hiottuja kameroita, joiden toiminnan hienostuneisuutta on syytäkin ihailla. Samanaikaisesti on kuitenkin totta myös se, että DSLR:t ovat tuotteena elinkaareensa loppuvaiheessa, jossa kilpailu on kovaa ja tuotot vähäisempiä. Markkinoiden kyllääntyminen on näkynyt jo jonkin aikaa esimerkiksi siinä, etteivät suurimpien valmistajien kamerat ole muuttuneet paljoakaan niiden pakkauksia ja nimiä lukuunottamatta, ja markkinoiden kyllääntymiseen ovat kyllästyneet myös kameroiden käyttäjät. Edelleen on myös selvää, että 80-luvulla kehitettyä DSLR-konseptia on yhä vaikeampi myydä 2000-luvulla syntyneille valokuvaajien uusille sukupolville, jotka ovat tottuneet älypuhelimiin, droneihin sekä moniin muihin vempaimiin. Moni vanha DSLR-käyttäjä kuitenkin haaveilee, että peilittömien kameroiden innovaatiot voitaisiin tuoda DSLR-konseptiin yhtälailla, mutta teknisistä ja taloudellisista syistä johtuen tämä ei näytä kovin todennäköiseltä. Jos joku vielä haluaa ostaa perinteisen DSLR-kameran, ovat niiden evoluution päätepistettä edustavat mallit myynnissä nyt, enkä usko, että peilivehkeisiin satsataan R&D-kuluja enää koskaan yhtä paljon kuin menneisyydessä, ja vaikka komponentteja vielä tulevaisuudessa varmasti päivitetäänkin, DSLR-kameran konseptia enää tuskin merkittävällä tavalla uudistetaan. Tässä mielessä tietyn tyyppinen käänne on tapahtunut.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 1.8/85, f/5.6, 1/100sek, ISO160, jpeg

Sony α9 on kuitenkin vähemmän käänteentekevä kamera niille kuvaajille, jotka ovat jo tottuneet peilittömillä kameroilla kuvaamiseen ja huomanneet itse omakohtaisesti sen, että lähes kaikki nykyiset kuvaamista muuttavat kameratekniikan innovaatiot ovat peräisin peilittömien kameroiden valmistajilta. Heidän silmissään Sony α9 näyttäytyykin pikemminkin osana versoavaa jatkumoa, jossa peilittömän kameran konseptia on synnytetty useamman kameravalmistajan voimin ja siihen liittyviä innovaatioita, kuten elektronista etsintä, kuvanvakausta, softa-puolta, pdaf-tarkennusta ym., on kehitetty ahkerasti monen valmistajan kesken. Toisin kuin DSLR:t, peilittämät kamerat ovatkin tuotteena vasta kasvu- ja ekspansiovaiheessa, jossa tuotteet alkavat kiinnostamaan yhä useampia kuvaajia, valtaavat markkinoita nopeasti ja saavat uusia kilpailijoita rinnalleen. Toki ammattimaiset DSLR-kamerat ovat suorituskyvyssään edustaneet peilittömille kameroille yhtä tavoiteltavaa virstanpylvästä, tämä on myönnettävä, mutta samanaikaisesti pienemmät valmistajat ovat tuoneet myös omin voimin täysin uusia innovaatioita kameroihin. Jos kameramarkkinoiden kasvua pitää jostakin hakea, niin peilittömissä kameroissa on itsestään selvällä tavalla kasvupotentiaalia, joskin samalla täytyy todeta, että myös monia muita kuvantamisen teknologioita kokeillaan parhaillaan (Lytro, L16, DJI, jne.) eikä peilittömien kameroidenkaan tulisi takertua ”perinteiseen kameran” konseptiin liian vahvasti.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 1.8/85, f/11, 1/320sek, ISO100, jpeg

Pääsin testaamaan omakätisesti Sony α9-runkoa muutaman päivän ajan elokuun puolessa välissä, ja vaikka näin lyhyessä ajassa ei kameran kaikkia kulmia tarkisteta, niin sain joka tapauksessa paremman tuntuman siihen kuin aikaisemmin kesäkuussa KTM-radalla. Ulkonäkönsä ja ergonomiansa puolesta Sony α9 on kuin uudelleen ajateltu α7. Teksturoidusta magnesium-seoksesta rakentuva runko on selkeästi jämäkämpi kuin yhdessäkään aikaisemmassa α7-kamerassa. Keskeisiä nappeja ja takarullaa on kohotettu hieman ja niiden sijainnin tuntee hyvin paljaiden sormien alla. Haptinen tuntuma on paljailla sormilla hyvä, paikoitellen erinomainenkin, mutta esimerkiksi hanskat kädessä kameraa käytettäessä napit ovat pienessä rungossa turhan lähellä toisiaan. Elektronisen etsimen kuva on iso, kirkas ja terävä reunoille asti, mutta ero esimerkiksi α7RII:n ei ole suuren suuri. Myös grippi on aikaisempaa syvempi, jonka ansiosta sormet kiertyvät sen ympärille paremmin. Ainakin minulla pikkusormi mahtuu gripin päälle, ja myös muut sormet gripin ja linssin väliin, mutta isokätisillä kuvaajilla tilanne on tietysti toinen. Sony tarjoaakin erikseen akkukahvaa ja gripin laajennusosaa niille, jotka kaipaavat vieläkin isompaa kädensijaa.

Suurinta muutosta ergonomiassa näyttelee kuitenkin takapaneeliin lisätty joystick. Sen toteutus on minusta hyvä, eli joystick ei ole liian korkea, vaan peukolle sopiva pieni uloke, jolla tarkennuspistettä saa liikutettua kätevästi niin pysty- ja sivusuunnissa, kuin myös viistosti. Joystickia painamalla tarkennuspiste palaa ruudun keskelle. Muutos saattaa kuulostaa pieneltä α7-käyttäjän näkökulmasta katsottuna, mutta käytännössä joystickin kätevyyden huomaa jo ensimmäisen päivän aikana eikä siitä halua sen jälkeen luopua. Vielä joystickiakin nopeammin tarkennuspistettä saa liikutettua takapaneelin kosketusnäytöltä. Jostain syystä useimmat kuvaajat vierastavat kosketusnäyttöjä, mutta esimerkiksi kyykyssä alakulmasta tai pään päältä kuvattaessa on kosketusnäyttö täysin ylivoimainen nopeuden ja täsmällisyyden suhteen. Muuhun käyttöön ei kosketusnäyttöä Sony α9:ssä oikeastaan sovelletakaan, mutta valmistajien ja monien käyttäjienkin tulisi joka tapauksessa päästä eroon turhista kosketusnäyttö-allergioista, sillä monissa tilanteissa ne tarjoavat paljon parempaa käytettävyyttä. Esimerkiksi Sonyn tarjoamia Playmemories appseja olisi paljon mukavampi käyttää kosketusnäytöltä kuin liikutella kursoria 80-luvulla syntyneen menuparadigman varassa. Kosketusnäytöt kun ovat itsestäänselvällä tavalla osa elektroniikkalaitteiden tulevaisuutta.

Kokonaisuutena α9-rungon monet muutokset tuottavat aikaisempaa paremman ergonomisen kokemuksen α7-runkoihin verrattuna, mikä tavallaan myös todistaa monien DSLR-maailmasta tulleiden kuvaajien aikaisemman ergonomiaa koskevan kritiikin oikeaksi. Sony onkin tehnyt paljon työtä ergonomian parantamiseksi ja monet pienet yksityiskohdat, kuten esimerkiksi se, että kuvan suurennus aukeaa viiveettä suoraan tarkennuspisteeseen, tai että fokuspisteille voi ohjelmoida ennaltamäärättyjä sijainteja ruudulla, tai että mukautetuilla asetuksilla voi muuttaa kaikkia kuvaamiseen liittyviä asetuksia kertapainalluksella, parantavat käytettävyyttä merkittävästi. Kooltaan Sony α9 on kuitenkin edelleen melko kompakti ja yllätyin itsekin aikoinaan kameran julkistuksen yhteydessä siitä, ettei Sony tehnyt rungosta yhtään suurempaa.  Käytännön kuvaamisen jälkeen olen kuitenkin lopulta sitä mieltä, että pienempi runko on parempi. Se on helpompi kuljetettava, sillä pääsee paremmin ahtaisiin paikkoihin ja sen nopea käsittely on ketterämpää, enkä suoraan sanoen keksi mitä varsinaista hyötyä suuremmasta rungosta olisi käytettävyyden kannalta suurempaa käsisijaa lukuunottamatta. Isoilla putkilla kuvaavat jaksavat luennoida kuvaussetin tasapainosta, mutta heilläkin tukipiste taitaa levätä enemmän kamerajalustimen kuin rungon varassa.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 1.8/85, f/2.0, 1/5000sek, ISO640, jpeg

Jotain pientä valittamista ergonomiasta kuitenkin vielä on – onhan minkä tahansa tuotteen suunnittelu aina kompromissien summa eikä täydellistä kameraa ei ole olemassakaan. Ensinnäkin valotuksen kompensaatiolle omistettu kiekko kameran päällä on yksinkertaisesti liian jäykkä ja kun se lopulta liikahtaa, pyörähtää se helposti enemmän kuin 1/3-aukon verran. Toivottavasti kyse on vain alkujäykkyydestä, mutta esimerkiksi tavallisessa α7:ssa sama kiekko toimii mielestäni juuri oikealla vastuksella. Toiseksi lukitukset kameran päällä olevissa ohjelma- ja kuvanopeuskiekoissa ovat mielestäni turhia. Lukituksia puolustetaan sillä, etteivät kiekot pääse pyörähtämään vahingossa, mutta mielestäni niiden jäykkyys olisi sellaisenaan ollut tarpeeksi. Kolmanneksi kamera reagoi pienellä viiveellä aukon, suljinajan tai herkkyyden säätämiseen, mikä on kyllä kummallinen moka käyttöliittymässä, sillä tämän tyyppisessä kamerassa asetusten muuttaminen pitäisi olla välitöntä. Vertailin asiaa tavallisella α7:lla ja totesin sen olevan nopeampi. Olen tuskin ainoa joka valittaa asiasta, ja ehkä ongelma on helposti korjattavissa firmware-päivityksellä. Neljänneksi, minusta olisi kätevää jos takanäyttö kääntyisi myös sivusuunnissa, ja näkisin mielelläni näytössä myös laajemmat katselukulmat. Joka tapauksessa Sony on korjannut α9:ssä todella paljon sellaisia asioita, joista α7-sarjan malleja kritisoitiin aikaisemmin, mikä on myös erittäin hyvä merkki Sonyn kameroiden tulevaisuudesta, sillä se todistaa Tokion kuuntelevan asiakaspalautetta herkällä korvalla.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 1.8/85, f/8, 1/100sek, ISO160, jpeg

Kaiken kaikkiaan Sony α9 näyttää niin paperilla kuin kädessäkin todella hyvältä, mutta itse kuvaaminen tietysti ratkaisee sen, miten kamera toimii käytännössä. Onkin sanottava, että kuvauskokemus Sony α9:llä on aluksi outo, mutta pienen totuttelun jälkeen suoraan sanoen huumaava. Outo sen vuoksi, että kameran käyttö poikkeaa niin paljon totutusta. Laukaisin on hyvin herkkä ja toimii ilman lagia, mutta kuvaa ottaessa kamera ei anna minkäänlaista merkkiä valotuksen tapahtumisesta. Ei peilikameroista tuttua etsimen katkosta, ei ääntä, eikä edes sulkimen liikkeen massa tunnu rungossa, vaan kamera on välittömästi valmis ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kokemus tuntuu aluksi jonkinlaisen mykän elektronisen laitteen käsittelyltä enemmän kuin kameralta. Toki etsimeen saa visuaalisen viitteen valotuksen ottamisesta ja runkoon keinotekoisen merkkiäänen, mutta sekin on melko aneeminen ”tsirp” verrattuna oikeaan sulkimen losahdukseen. Onkin selvää, että Sony α9 ei ole oikea laite niille, jotka kaipaavat kuvaamiseen menneiden aikojen asennetta tai kameroihin retro-designia. Toisaalta, käänteentekevän kameran pitääkin tuntua erilaiselta kuin vuosikymmeniä saman DSLR-konseptin päälle rakennetut kamerat.

Kun kuvaamisen erilaisuudelle sitten antautuu, on kuvauskokemus lopulta huumaava, sillä kohdetta seuraava autofokus yhdessä elektronisen sulkimen kanssa toimivat niin uskomattoman hyvin yhteen. Ensinnäkin hyvin toimiva kohteenseuranta tekee tarkennuspisteiden kanssa pelaamisen lähes tarpeettomaksi. Pidin kameraa miltei koko ajan ’AF-C’ -moodissa (kohteenseuranta) ja nappasin aina haluamani kohteen (esimerkiksi ihmisen) seurantaan, jonka jälkeen saatoin antaa kohteen liikkua vapaasti ruudulla tai liikuttaa itse kameraa komposition rakentamiseksi. Pidin erityisesti siitä, että autofokuksen ja kohteen seurannan sai ohjelmoitua peukalolle sopivaan ’AF-ON’ -nappiin (’back button focus’). Tällöin saatoin seurata kohdetta yhtäjaksoisesti ja keskeyttämättä napsien samalla etusormella kulloisestakin tilanteesta otolliset kuvat. Kun kohteen seurantaan tottuu, tuntuvat tarkennuspisteiden kanssa pelaamiset ja erilaiset ’focus-and-recompose’  -tekniikat suoraan sanottuna vähän eilisen puuhalta. ’AF-S’ -moodia käytin vain täysin staattisten kohteiden kanssa.

Toiseksi kasvojen (’Face detection’) ja silmän tunnistus (’Eye-AF’) toimivat parhaimmillaan todella hyvin ja kamera seuraa silmää vaivatta aivan ruudun reunoille asti. Kokemus on aika upea, kun autofokus osuu esimerkiksi keinussa temppuilevan lapsen silmään täydellä f/1.8 aukolla täysin vaivatta ja 20fps-sarjakuvauksella niin, että lopputulos kestää kriittistäkin arviointia. Kameran muistiin tallentuu tällä tavoin helpommin juuri se oikea ilme ja asento erilaisten väli-ilmeiden ja -asentojen lomassa. Tietysti ’Eye-AF’ ei aina löydä kohteen silmää ja esimerkiksi silmälasit tai hattu saattavat hämätä sitä, mutta tällöin kohteen seuranta on helppo lukita esimerkiksi naamaan. Olennaista on, että ’Eye-AF’ tekee fokusoinnin paljon nopeammin ja tarkemmin kuin ihminen tai yksikään aikaisempi AF-algoritmi, ja mahdollistaa onnistuneiden tilanteiden taltioimisen vaikeistakin paikoista. On helppo kuvitella esimerkiksi ahtaita koloja ja asentoja, joissa kuvaaja ei pysty tarkistamaan tarkennusta erikseen, tai nopeita ohitse kiitäviä tilanteita, joissa pienikin liike syvyyssuunnassa riittää sotkemaan tarkennuksen – näissäkin tilanteissa Sony α9 osuu useimmiten kohteen silmään vaikka syväterävyyttä olisi vain sentin verran. Itse kurkottelin muun muassa lapsen perässä puuhun näkemättä oikein mitään takanäytöltä ja tavallisesti olisin välttänyt tällaisessa tilanteessa täyden aukon käyttämistä, sillä tarkennus olisi kuitenkin osunut paitaan tms., mutta nyt otin täysin vaivatta eri kulmista täydellä aukolla kuvia, joissa tarkennus oli kohdallaan silmässä riippumatta siitä missä kohtaa ruutua kohde oli tai miten olin komposition rakentanut.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 2/25, f/2.0, 1/1600sek, ISO400, jpeg

Viimeiseksi kuvauskokemuksen kruunaa vielä elektronisen sulkimen mahdollistama täysi äänettömyys. Olen nähnyt α7RII:n ja α9:n äänettömyyttä kehuttavan monissa arvioissa esimerkiksi sillä, että kuvaaminen on nyt mahdollista kirkossa, oopperasalissa tai monessa muussa vastaavassa hiljaisuutta edellyttävässä paikassa. Tämä on tietysti totta ja saattaa olla joillekin kuvaajille ostopäätöksen arvoinen ominaisuus, mutta itse koin äänettömyyden edut vieläkin syvemmin: ihmisiä kuvattaessa äänetön suljin ei herätä samalla tavalla huomita kuin mekaaninen suljin eikä siten aiheuta katkoksia tilanteisiin. Sen vuoksi muistikortille on paljon helpompi tallentaa ihmisten spontaaneja reaktioita ja tunteita. Kun kamera osaa äänettömyyden lisäksi vielä seuraa kohdetta koko ajan voi tavallisistakin tilanteista ottaa kaikessa rauhassa kuvia vaikka 20:n ruudun sekuntivauhdilla ilman että konekiväärimäinen nakutus katkaisisi tunnelman. Sony α9:llä pääsee mielestäni todella vaivattomasti mukaan sellaisiin hetkiin ja tilanteisiin, jotka olisivat aikaisemmin vaatineet pysähtymistä ja kameran säätämistä (tarkennuspisteet, valotuksen tarkistamiset, ym.), tai sitten väliintuloa itse tilanteeseen. Tavalliseen AF-pisteiden kanssa räpläämiseen verrattuna tätä vapautta voi kuvata vain huumaavana, ja jos olisin valokuvajournalisti, hää- tai tapahtumakuvaaja, vaihtaisin varmasti kamerani Sony α9:ään, sillä sen verran spontaanimpaa ja tuloksellisempaa kuvaaminen sillä on.

(Sony A9:n voi kustomoida monipuolisesti ja itse olin konfiguroinut kameran niin, että käytin tarkennukseen kameran takapaneelissa peukalolle osuvaa ’AF-ON’ -nappia (back button focus). Valotuksen hoidin perinteisellä laukaisimella (shutter button). Pitämällä ’AF-ON’ -nappia pohjassa pystyin seuraamaan kohdetta autofokuksella ja laukaisimella poimin kulloisestakin tilanteesta sopivia kuvia. ’AF-ON’ -napin vieressä olevan ’AEL’ -napin konfiguroin puolestaan Eye-AF:lle. Tällöin saatoin seurata kohdetta aluksi esimerkiksi autofokuksella ja peukaloa napilta toiselle vaihtamalla sain siirrettyä kohteen seurannan silmänseurannaksi. Kameran fokusasetukset olivat seuraavat: Focus area: Lock-on AF: Flexible Spot M | Priority set in AF-C: Balanced Emphasis | AF Track Sens: 3 (standard) | Face Detection: On.)

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 2/25, f/2.0, 1/1000sek, ISO1000, jpeg

Jokaisen uuden ja merkittävän kameran kohdalla kohkataan julkistuksen aikaan valtavasti kuvanlaadusta, eikä Sony α9 ole suinkaan ollut poikkeus. Dynamiikkaa kaivataan jatkuvasti lisää, sillä moni haluaa parasta mahdollista kuvanlaatua, ja mielellään oman suosikkimerkinsä kattamana. Tämä trendi koskee erityisesti Sonya, sillä yrityksen myönnetään yleisesti olevan maailman johtava kuvasensoreiden valmistaja. Samaan aikaan kehityksen suuressa kuvassa näyttää kuitenkin siltä, että viimeisten viiden vuoden aikana kuvanlaadun kehitys on tasaantunut eikä suuria läpimurtoja ole tapahtunut, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta (esim. α7S:n herkkyydenkesto videossa). Kaikki uusimmat kamerat tarjoavat tänä päivänä tarpeeksi hyvää dynamiikkaa ja kuvanlaatua, ja teknisissä mittauksissa ne myös näyttävät asettuvan hyvin lähelle toisiaan. Ehkä kuvanlaadusta ja dynamiikasta kohkataan niin paljon sen vuoksi, että nimenomaan korkeilla herkkyyksillä kuvattaessa digikamerat ovat tuoneet suuren muutoksen valokuvaamiseen, ja jättäneet sitä kautta myös voimakkaan jäljen valokuvaajien tulevaisuuden odotuksiin.

Kuten monet muutkin kinokennoiset high-end kamerat, myös Sony α9 tarjoaa käytännössä erinomaista kuvanlaatua ja dynamiikkaa. Matalilla herkkyyksillä dynamiikkaa on suurinpiirtein saman verran kuin perus α7-rungossa ja noin aukon verran vähemmän kuin α7RII:lla. Korkeammilla herkkyyksillä ISO 640:stä ylöspäin α9 tarjoaa Exmor RS sensorin sekä siinä käytetyn Aptina-teknologian ansiosta käytännössä yhtä hyvää dynamiikkaa kuin α7RII- ja α7S-rungot. Kilpailijoihin verrattuna α9 on ISO-arvosta riippuen joko useimmiten parempi tai yhtä hyvä. Viime kädessä erot ovat kuitenkin varsin marginaalisia ja mikäli numeerinen data ja esimerkit kiinnostavat, tarkkoja tuloksia kannattaa tarkistaa esimerkiksi Photons on Photos, DXO ja DPreview -saiteilta.

Vaikka α9 tarjoaa erinomaista kuvanlaatua, moni olisi (tämän päivän kamerakulutuskulttuurille tyypillisesti) halunnut α9:n tarjoavan parasta mahdollista dynamiikkaa, siis vieläkin suurempaa kuin kuvanlaadun kuninkaat α7RII ja Nikon D810 – ja välillä uuden kameran suorituskykyyn ehdittiin jo pettyäkin uutisia ja huhupuheita taukoamatta ahmivilla foorumeilla. Nopeaan sarjakuvaamiseen optimoidut sensorit pitävät kuitenkin, merkistä riippumatta, sisällään enemmän lukukohinaa (’read noise’), minkä vuoksi valmistajat joutuvat usein painottamaan suorituskykyä korkeille herkkyyksille matalien herkkyyksien kustannuksella. Sony α9:n Exmor RS kenno tarjoaa kuitenkin käytännössä varsin tinkimätöntä kuvanlaatua, kun ottaa huomioon, että matalilla herkkyyksillä se tarjoaa suurinpiirtein yhtä hyvää dynamiikkaa kuin suurin osa markkinoilla olevista tavallisista kinokennoisista kameroista, ja edustaa sen lisäksi korkeilla herkkyyksillä markkinoiden kärkikastia. Teknisten tosiasioiden näkökulmasta katsottuna Sony ei ole todellakaan pettänyt korkeita odotuksia, vaan pikemminkin asettanut uudet standardit nopeaan sarjakuvaamiseen optimoiduille kameroille.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 2/25, f/13, 0.6sek, ISO400, jpeg

Vielä yksi tärkeä uudistus Sony α9:ssä on sen uusi NP-FZ100 akku, joka tarjoaa noin tuplaten enemmän virtaa kuin α7-sarjan kameroissa käytetyt NP-FW50 akut. Uuden akun kestosta on netissä liikkunut monenlaisia väitteitä ja hurjimmissa jutuissa yhdellä akulla on kuvattu yli 7 000 ruutua, ja virtaakin on kuulemma vielä jäänyt jäljelle. En tehnyt akunkeston suhteen kovin empiirisiä kokeita, mutta sen voin oman kokemukseni pohjalta ainakin sanoa, että akku tosiaan kestää kauemmin kuin aikaisemmin. Hurjimmat puheet antavat kyllä täysin liioitellun kuvan sen kestosta. Oleellista on ymmärtää, että täysin elektronisessa kamerassa akunkestoa ei ehkä ole edes mielekästä mitata ruutujen määrällä, sillä mekaanisesti liikkuvien osien puutteen vuoksi kuvien ottaminen ei kasvata virrankulutusta olennaisesti. Kyse on pikemminkin siitä, kuinka kauan kamera pysyy yhtäjaksoisesti päällä, sillä etsin ja takapaneelin näyttö kuluttavat virtaa eniten, wi-fi:stä puhumattakaan. Käytännössä yhdellä akulla pärjää kiitettävästi vaikka kuvia tulisi otettua vähän enemmänkin. Itse hankkisin vielä reissuja varten yhden vara-akun, varmuuden vuoksi.

Jos Sony α9:ä pitää kritisoida jotenkin, niin ainakin se nyppii, että videokäytössä tarpeelliset S-Log -profiilit ovat riisuttu kamerasta kokonaan pois, vaikka kamera kykenee tallentamaan 4K-videota sisäisesti. Rajoitus tuntuu suoraan sanottuna tyhmältä sen vuoksi, että S-Logit ovat koettu niin hyödylliseksi ominaisuudeksi α7-sarjan kameroissa, ja esimerkiksi halvemmista RX100-sarjan pokkareistakin löytyy S-Log2-profiilit. Epäilemättä kyse on keinotekoisesta tuoterajoituksesta ja Sonylla on suunnitelmia uusien videotyöhön keskittyvien S-mallien suhteen. Sen vuoksi en juuri pidättäisi hengitystäni sen suhteen, että profiilit ilmestyisivät α9:n vielä myöhemmin firmwire-päivityksen muodossa. Kritiikkinä on esitettävä myös se, että Sony ei ole lukuisten parannusten jälkeen kuitenkaan ratkaissut rungon sääsuojaukseen liittyviä puutteita. Epämääräisten puheiden mukaan sääsuojaus olisi α9:ssä parempi kuin α7-sarjan kameroissa, mutta ongelmana on juuri se, ettei Sony ole tehnyt selvää linjausta sääsuojauksen suhteen eikä käyttäjä voi käytännössä tietää mitä kamera kestää ja mitä se ei kestä. Tämän hintaluokan kamerassa täysi sääsuojaus olisi kyllä hyvä ja sen toteutus olisi ratkaissut tilanteen myös Sonyn hyväksi. Lopulta myös XQD-korttipaikka olisi ollut kameran suorituskyvyn kanssa paremmin linjassa oleva valinta, mutta jostain syystä Sony päätyi UHS-II SDXC-korttipaikkaan (niitäkin voisi olla kaksi). Bufferi tyhjentyy nytkin melko rivakasti, mutta miksi kameraan ei ole saman tien valittu nopeinta tekniikkaa. Ehkä Sonylla tiedettiin muistipiirivalmistajien vähäinen kiinnostus XQD-korttien valmistamiseen (Sony tosin on itse yksi valmistaja), tai sitten kameran ydinkomponenttien siirtäminen PCI Express -väylän päälle koettiin turhan suurena rakenteellisena muutoksena.

Pienistä nurinoista huolimatta Sony α9 edustaa kuitenkin valokuvaamisen tulevaisuutta, tämä on harvinaisen selvää kun kameraa on käyttänyt muutaman päivän. Peilittömien järjestelmäkameroiden kehitys on aiemmin nähty ikäänkuin ”kehityskelpoisen teknologian” polkuna nykyhetkeen ja monet ovat kysyneet sitä, milloin peilittömät saavuttavat DSLR-kameroiden tason. Sony α9:n jälkeen on kiistatonta, etteivät tämän tyyppiset kysymykset edusta enää relevanttia näkökulmaa peilittömien kameroiden kehitykseen. Sen sijaan, että koettaisimme ymmärtää niiden kehitystä menneisyydestä perittyjen mallien ja konseptien kautta, on katse viimeistään nyt suunnattava tulevaisuuteen ja kysyttävä pikemminkin sitä, minkälaisia täysin uusia ominaisuuksia ne voivat tuoda kuvaamiseen tulevaisuudessa. Ainakin se, että kamerat riisutaan lopullisesti mekaanisista rajoitteistaan, lienee uskottava ennuste kehityksen suunnasta. Tämä tekee kameroista paitsi aikaisempaa pienempia ja luotettavampia, myös perustavammalla tavalla digitaalisia. Uudet kamerat lakkaavat olemasta pelkkiä peilimekaniikan varassa toimivia digitaalisia kuvantallennusvälineitä, sillä kuvasensorilta yhä nopeammassa tahdissa luettavaa dataa voidaan hyödyntää kameran ohjausdatan muodostamisessa; reaaliaikainen kohteiden tunnistus monipuolistuu ja myös liikkeen seurannan näennäisestä kompleksisuudesta tulee arkipäivää. Kovasti hehkutettu ’Eye-AF’ lieneekin vain tulevaisuuden maistiainen ja jatkossa kamerat tunnistavat kuvasta myös muuta kuin silmän. Sonylla on esimerkiksi olemassa jo laboratorioprototyyppi pienikokoisesta sensorista, joka kykenee 1000 ruudun sekuntivauhtiin yhdessä kohteen seurannan, automaattivalotuksen ja tallennuksen kanssa. Prototyyppiä tuskin käytetään ensimmäisenä kuluttajahintaisissa järjestelmäkameroissa, mutta teknologia valuu hitaasti myös tavallisen tallaajan ulottuville kun insinöörit kehittävät sensoriteknologiaa, ja askel askeleelta niistä rakennetaan uusia markkinakelpoisia konsepteja.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 2/25, f/8, 1/4sek, ISO500, jpeg

Sony α9:ä onkin helppo kehua, sillä kamera tuo niin paljon täysin uusia innovaatioita yhdessä rungossa ja myös tekee sen mitä lupaa. Se on mielenkiintoinen julkistus myös siinä mielessä, että sen kautta pääsemme kurkistamaan pienestä avaimenreiästä tulevaisuuteen ja siihen, minkälaiset kamerat kuluttajia odottavat huomenna. Laitteina kamerat tuskin katoavat maailmasta mihinkään, edes älypuhelimien suuri suosio ei tapa niitä täysin, mutta erilaisten teknologisten innovaatioiden, markkinoiden murrosvaiheiden ja luovan tuhon kautta ne muuttuvat väistämättä toisenlaisiksi. Kameramarkkinoiden murroksessa onkin mitä ilmeisemmin kyse vanhan teknologian korvautumisesta uusilla innovatiivisilla ratkaisuilla ja sen vuoksi markkinoiden status quota horjuttanut Sony α9 on nähty erinomaisena julkistuksena kautta linjan. Onkin varmaa, että Sony α9 tulee kahmimaan melkoisen määrän erilaisia ”vuoden kamera” ja ”vuoden tuote” -palkintoja. Esimerkiksi EISA Awards nosti sen jo vuoden kameraksi (’Camera of the Year, 2016-2017’) ja perusteli valintaa nimenomaan sillä, että peilittömänä kamerana Sony A9 peittoaa parhaat DSLR-kamerat niin monella osa-alueella.

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α9 & ZEISS Batis 2/25, f/5.6, 1/13sek, ISO100, jpeg

Teknisellä edistyneisyydellä tai markkinatoimijoiden jakamilla näyttävillä palkinnoilla on kuitenkin viime kädessä vain vähän merkitystä itse valokuvaamisen kanssa. Tekniset ominaisuudet eivät tee kuvaa eikä parhaan kameran titteli tai erilaiset ’gold awards’ -palkinnot lämmitä muualla kuin tekniikkaorientoituneissa nettikeskusteluissa. Kun Sony α9:stä riisuu pois kaiken markkinahypen ja innovaatiopuheen, jää jäljelle olennainen ja se, mikä tekee siitä lopulta myös hyvän kameran. Itse ihastuin Sony α9:ssä yksinkertaisesti siihen, miten vaivattomaksi ja samalla palkitsevaksi se tekee dynaamisten tilanteiden kuvaamisen. Jokainen kuvaaja tietää miten paljon vaivaa pitää nähdä sen eteen, että kuvattavasta tilanteesta saisi tallennettua juuri sen oikean ruudun, oli se sitten skeitti-lauta ilmassa, autenttinen ilon tunne naamalla tai linnun laskeutuminen syyshämärässä. Kaiken hypen jälkeen Sony α9:n merkittävin ansio on mielestäni siinä, että sillä pääsee niin nopeasti ja vaivattomasti sisään vaativiinkin tilanteisiin kuitenkaan häiritsemättä niitä juuri lainkaan. Erinomaisesti toimivan kohteen seurannan, Eye-AF:n ja äänettömyyden ansiosta tekniikka saa kuvaamisessa jäädä taustalle ja kuvaaja voi keskittyä enemmän kuvan tekemiseen vision, komposition ja vuorovaikutuksen keinoin, ja tavoitella omalla toiminnallaan juuri niitä oikeita hetkiä. Itse ainakin koin – omien odotusteni vastaisesti – että kamera avasi suorastaan hengästyttävällä tavalla sellaisia uusia kuvaamisen mahdollisuuksia, jotka olin aikaisemmin vain tavannut ohittaa liian nopeasti ohi menevinä tai jotenkin muuten vaikeina toteuttaa. Kameran paras mahdollinen hyve onkin ehkä se, että se auttaa tallentamaan oikeita ja merkityksellisiä hetkiä asettumatta itse liikaa kuvaajan ja kuvattavan väliin. Sony α9 onnistuu tässä paremmin kuin yksikään aikaisempi Sonyn kamera ja sen vuoksi se on ansaitusti myös paras Sonyn tähän mennessä valmistamista kameroista.

-Toni Ahvenainen