Vähemmän lasien vaihtoa – testissä Sony FE 24–70mm F2,8 GM
Monien valokuva- ja kameraharrastelijoiden tapaan olen jo pitkään suosinut kuvaamisessani polttoväliltään kiinteitä objektiiveja. Trenditietoisesti olen suhtautunut hiukan ylenkatsoen tavallisiin zoom-linsseihin, puhumattakaan monien kamerapakettien mukana tulevista ”kitti-zoomeista”. Kiinteiden objektiivien tarjoamat edut ovat tietysti yleisesti tiedossa ja myös hyvin perusteltuja: yksinkertaisemman rakenteensa puolesta zoomeja parempi optinen kuvanlaatu, suurempi valovoima, pieni koko sekä useimmiten myös hiukan huokeampi hankintahinta (viimeinen on kyllä hieman suhteellista). Kiinteät laatuobjektiivit ovat puhutelleet omia kuvaamiseen liittämiäni odotuksiani ja niiden käyttöön on ehkä kytkeytynyt myös tietyn tyyppistä ”mies, kamera ja objektiivi” -estetiikkaa. Suurin syy niiden suosimiselle omassa kameralaukussani on ollut kuitenkin se, että uskon kiinteiden objektiivien käytön paitsi harjoittavan paremmin kuvallista ajattelua ja näkemisen kykyä, myös tuovan enemmän luovuutta kuvaamiseen, sillä kiinteä polttoväli asettaa tiettyjä luovia rajoituksia kuvaamiselle.
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa näitä ajattelutapoja. Kaikkein käytännönläheisin syy tähän on tietysti se, että jatkuva erilaisten lasien kanssa jonglööraaminen on välillä turhauttavaa. Huomasin kiinteiden objektiivien rajoitukset myös erittäin kirkkaasti toissa kesänä kun toimin kakkoskuvaajana eräissä häissä: fiksatun polttovälin vuoksi missasin monia sellaisia ohikiitäviä tilanteita ja hetkiä, joihin olisi ollut helppo tarttua, jos kameran nokalla olisi ollut se zoom-lasi. Näiden kokemusten saattelemana olen alkanut lopulta miettimään, että kiinteiden objektiivien suosiminen ei ehkä olekaan ollut niin itsenäinen älyllinen valinta kuin aikaisemmin olen itselleni uskotellut – ehkä olen vain kirjautunut melko kritiikittömästi sisään tietyn tyyppiseen kuvaamisen trendiin, joka viime kädessä vain vaikeuttaa kuvaamistani. Vähintäänkin olen miettinyt sitä, voisiko onnistuneiden kuvien tekeminen olla helpompaa zoomilla – vaihtelevalla polttovälillähän pääsee ainakin suoraviivaisemmin kiinni erilaisiin vaihtuviin tilanteisiin.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @70mm, f/8, 1/100sek, ISO100, raw
Tämän tyyppisten ajatusten saattelemana päätin kesällä testata Sonyn tarjoamaa FE 24–70/2.8 GM zoom-objektiivia α7-rungollani. Omia kiinteitä lasejani en kuitenkaan uskaltanut jättää heti kotiin, vaan kuljetin ikään kuin kahta eri settiä mukanani kesän riennoissa. FE 24–70/2.8 GM edustaa Sonyn katalogissa ’G Master’ -perheeseen kuuluvaa ammattilaistason zoomia, joka on sen tarjoaman polttovälialueen suhteen itsestään selvä valinta kenelle tahansa ammattilaisella ja kenties hyvä vaihtoehto myös monille laatutietoisille harrastajille. Kiinteisiin polttoväleihin rakastanut harrastelija voi näes ajatella, että tämän tyyppinen objektiivi kattaa – ainakin teoriassa – neljä tavallista linssiä: 25mm, 35mm, 50mm ja 85mm, ja tarjoaa vielä suhteellisen valovoimaisen f/2.8 maksimiaukon näillä kaikilla polttoväleillä. Yhdellä putkella korvaa siis parhaimmillaan neljä eri lasia kameralaukussa, ja oikeastaan myös koko laukun, sillä FE 24–70/2.8 GM voi periaatteessa olla ainoa kuvaamiseen tarvittava lasi eikä ainakaan kovin isokokoiselle kameralaukulle ole siten tarvetta lainkaan.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @24mm, f/11, 3.2sek, ISO100, raw
Monien zoomien tapaan FE 24–70/2.8 GM pitää sisällään melkoisen määrän lasia: 13 elementtiä kahdeksassa ryhmässä, ja kuten arvata saattaa, erilaisia asfäärisiä elementtejä sekä muita erikoislaseja on linssin optisessa rakenteessa runsaasti. Sonyn markkinointia seuratessa minulle on jäänyt vähän epäselväksi se, että mitä objektiivilta vaaditaan, jotta se tulisi lasketuksi osaksi Sonyn huippulaatua edustavaa GM-tuoteperhettä. Pelkkä korkea optinen suorituskyky ei ilmeisesti yksinään riitä, sillä GM-tuotemerkin lanseerauksen jälkeen Sony on julkaissut joitakin erittäin hyviä laseja, jotka olisivat niiden tarjoaman suorituskyvyn puolesta ansainneet itsestään selvästi GM-merkin kylkeensä (esimerkiksi kovasti hehkutettu Sony FE 50/1.4 ZA). Oma käsitykseni asiasta on se, että GM-tuoteperheen objektiivit ovat täysin Sonyn omaa käsialaa ja poikkeavat Sonyn muista linsseistä niin suunnittelu- kuin myös valmistusprosessin myötä. Näyttää myös siltä, että Sonyn omaan innovointiin perustuvat ja omalla tuotantomenetelmällä valmistettavat XA-lasielementit ovat tärkeä osa GM-konseptia: XA-elementtien (’extreme aspherical’) pitäisi tarjota parempi optinen suorituskyky tasaisempien pintastruktuurien perusteella. Objektiivien optisessa rakenteissa käytetyt XA-elementit ovatkin keskeinen yhdistävä tekijä eri GM-linssien välillä, ja Sonyn mukaan GM-sarjan lasit ovat suunniteltu niin, että XA-elementtien ansiosta ne tarjoavat samanaikaisesti sekä huipputerävyyttä että pehmeää bokehia. Perinteisesti äärimmäinen terävyys ja miellyttävä bokeh ovat objektiivien valmistuksessa nähty toisilleen vastakkaisina suunnitteluperiaatteina.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @35mm, f/2.8, 1/500sek, ISO100, raw
Ensivaikutelma FE 24–70/2.8 GM:stä on kieltämättä hyvä. Rakenteeltaan objektiivi on vankka ja sen teksturoitu magnesiumseos sopii hyvin yhteen uudempien α7 MKII ja α9-runkojen kanssa. Teksturoitu ja kuminen zoom-rengas on tarpeeksi paksu, jotta siitä saa hyvän otteen, ja objektiivi laajenee muutaman sentin telepäähän zoomattaessa (70mm). Vastus on omaan makuuni aavistuksen verran jäykkä, mutta käytännön kuvaamisessa en huomannut siitä haittaa. Zoomin voi myös lukita erillisestä kytkimestä 24 millimetriin, mikä estää putken valumisen esimerkiksi kuljetuksen aikana, mutta en löytänyt tälle käyttöä, sillä objektiivi ei missään nimessä ole löysä tai valu auki omia aikojaan vaikka sitä vähän ravistelisikin. Autofokus toimii Sonyn Direct Drive SSM -tekniikan ansiosta äänettömästi ja rivakasti jopa vanhemmalla α7-rungolla, ja vaikka manuaalitarkennus on toteutettu sähköiselle ’focus-by-wire’ -tekniikalla, on senkin tuntuma varsin hyvä. Objektiivin kyljessä on myös monista Sonyn ammattilaislaseista tuttu AF/MF-kytkin, josta tarkennustilaa saa nopeasti vaihdettua. Erillinen kytkin tuo kai tiettyä käyttömukavuutta, mutta olen usein ihmetellyt miksi Sony suosii tätä käytäntöä, sillä samanlainen kytkin on myös kaikissa α7-rungoissa. Tavallaan objektiivissa oleva AF/MF-kytkin vapauttaa kameran rungossa olevan kytkimen ja sen tilalle voi halutessaan ohjelmoida jonkun muun toiminnon, mutta minun mielestäni toteutustavassa on kuitenkin turhaa päällekkäisyyttä. Ylimääräinen ’focus hold’ -kytkin objektiivin rungossa on kuitenkin erittäin hyvä ominaisuus, koska siihen saa ohjelmoitua esimerkiksi Sonyn kameroista tutun ’Eye-AF’:n (tai jonkun muun toiminnan monista eri vaihtoehdosta). Pientä viimeistelyäkin on esillä, sillä vastavalosuojan saa lukittua objektiiviin kiinni erillisellä kytkimellä, mikä estää sen irtoamisen esimerkiksi kuljetuksessa. Kokonaisuutena FE 24–70/2.8 GM onkin selvästi ammattilaistason objektiivi, joka on tehty kestämään käyttöä vaativammissakin olosuhteissa. Sony lupaa objektiivin kestävän pölyä ja kosteutta, ja kastelinkin putken kesän surkeissa säissä muutamaan otteeseen oikein kunnolla, mikä ei tuottanut ongelmia (enemmän pelkäsin α7-runkoni puolesta). Painoa kokonaisuudella on melkein kilo (886 grammaa) ja linssisuotimen läpimitta on muhkeat 82mm – eli kovinkaan kompaktista objektiivista ei viime kädessä ole kyse. Epäilemättä Sony on halunnut haastaa tällä ammattilaisten standardiobjektiivilla kilpailevien merkkien vastaavat tuotteet ja suorituskykyä ja koon suhdetta ohjaavat tällöin samat fysiikan lait kuin kilpailijoillakin.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @51mm, f/2.8, 1/400sek, ISO100, raw
Zoomien käytössä minua on vaivannut eniten se, että ainakin moni aloitteleva kuvaaja päätyy rakentamaan kuvan kompositiota nimenomaan ”zoomaamalla” jalkojen lukittuessa maahan kuin jäätyneinä. Aloittelevien kuvaajien mielikuvissa zoom-linssit ovatkin välineitä etäisyyden kompensoimiseen, eikä kamerapakettien mukana tulevien ”kitti-linssien” ansiosta kuvaamisessa tarvitse olla minkäänlaista tietoisuutta polttoväliajattelusta. Itse pitäisin jopa siitä, että zoomit olisivat rakenteeltaan porrastettuja (esimerkiksi 24mm, 35mm, 50mm ja 70mm), jolloin objektiivin mekaaninen rakenne tukisi polttoväliajattelua kuvaamisessa. Sen verran moni on kuitenkin tottunut holtittomaan ”vapaaseen zoomaamiseen” ettei yksikään täysjärkinen valmistaja rupea tuomaan porrastettua zoomia markkinoille.
Kiinteisiin linsseihin tottuneelle zoomin käyttö vaati aluksi pientä totuttelua, mutta melko nopeasti ja suorastaan kiusallisen usein aloin nappaamaan zoomin mukaan erilaisille kiinteiden lasien sijaan – se kun säästi minut paitsi monen eri kakkulan kantamiselta, ennen kaikkea myös niiden vaihtamiselta. Vaikka zoomin mukana kulki kätevästi ikään kuin neljä lasia yhden putken sisällä, oli käytännössä kuitenkin aluksi vaikeaa tottua zoomin tarjoamaan joustavuuteen. Olen näet kuvaajana tottunut seuraamaan kuvamahdollisuuksia tietyn polttovälin rajoittamana; näen ympäristön ikään kuin (esimerkiksi) 50mm linssin läpi, ja ympäristön seuraaminen neljän erilaisen ”mentaalisen linssin läpi” on sula mahdottomuus. Zoomin käyttäminen muovasikin omaa kuvaamistani ainakin sillä tavoin, että jouduin kuvaustilanteessa miettimään ensiksi sopivaa polttoväliä ja vasta sitten kuvaa. Ennen olisin väittänyt, että tämän tyyppinen järjestys pakottaa kuvaajan sovittamaan kohteen perinteisiin ja kuluneisiin kuvaamisen tapoihin (sisätila: 24mm, henkilöitä kuvassa: 35mm, ryhmäkuva: 50mm, potretti: 70mm, jne.), ja että kiinteillä linsseillä lopputulos olisi kuvaamisena luovempaa toimintaa. Tosiasiassa pidin kuitenkin siitä, ettei oikeastaan koskaan tullut vastaan tilannetta, jossa kameran nokalla oleva linssi ei olisi jollakin tavoin sopinut tilanteeseen.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @24mm, f/10, 1/100sek, ISO320, raw
Yksi perustelu kiinteäpolttovälisten objektiivien valitsemiselle on usein niiden tarjoama parempi kuvanlaatu zoomeihin verrattuna ja monelle harrastajalle juuri tämä on se perimmäinen tekijä, joka ohjaa kiinteiden linssien pariin. FE 24–70/2.8 GM:n tarjoamaa kuvanlaatua voi tarkastella monelta eri kantilta, mutta oman kokemukseni perusteella oleellinen tiivistyy tässä: FE 24–70/2.8 GM:n kuvanlaatu on käytännössä niin lähellä kiinteäpolttovälisiä objektiiveja, että periaatteellisen keskustelun zoomien ja kiinteiden linssien välisestä kuvanlaadusta voi hetkeksi unohtaa. Tietysti zoomit ovat optiselta rakenteeltaan paljon monimutkaisempia kuin kiinteät objektiivit, ja epäilemättä kuvanlaadullisia eroja on sen vuoksi mahdollista löytää laboratorioissa ja testikaavioilla, mutta käytännössä vain murto-osa tämän päivän vehkeiden tarjoamasta kuvanlaadusta realisoituu koskaan lopullisessa tulosteessa, oli kyse sitten sanomalehdessä julkaistusta aukeamasta tai somessa jaetussa 1540×1028 kuvasta. FE 24–70/2.8 GM tarjoaa käytännössä sen verran hyvää kuvanlaatua, että parempaan kuvanlaatuun vetoaminen ei oikeastaan tässä tapauksessa toimi kovin hyvänä verokkeena zoomin karsastamiselle.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @36mm, f/11, 1.3sek, ISO100, raw
Tarkastellessa kuvanlaatua yksityiskohtaisemmin täytyy heti sanoa, että FE 24–70/2.8 GM on terävä objektiivi ja maksimiaukosta alkaen terävyys on kuvan keskialueella suorastaan älyttömän hyvä. Minä en ainakaan huomannut silmämääräisesti mitään eroa parhaimpiin kiinteäpolttovälisiin laseihin verrattuna, ja itseasiassa olen varma, että markkinoilta löytyy monia kiinteitä objektiiveja, jotka suoriutuvat terävyyden suhteen huonommin kuin FE 24–70/2.8 GM. Lievää suorituskyvyn laskua on huomattavissa kuvan reunoille mentäessä ja telepäässä (70mm), ja voi olla, että tässä kohdin kiinteät lasit vetävät pidemmän korren, mutta ero ei ole suuren suuri. Kromaattisia aberraatioita, eli korkeakontrastisille reunoille syntyviä värivirheitä, ei kuvissa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta näkynyt. Myös kuvan sumealla alueella olevat värivirheet, eli poikittaiset aberraatiot olivat erittäin hyvin kurissa, mikä vähän yllättikin minut, sillä olen ajatellut zoomeihin liittyvän yleisesti juuri tämän tyyppisiä kompromisseja. Niin ikään geometriset vääristymät ovat varsin maltilliset. Vain laajassa päässä (24mm) kuvassa näkee selvää silmään pistävää tynnyrivääristymää, mutta se korjaantuu jo 35mm kohdalla ja jatkuu siitä vähäisenä kuperana vääristymänä aina telepäähän asti (70mm). Lightroom-profiilit korjaavat tämänkin hyvin ja itse ainakin pitäisin sähköisen korjailun päällä kamerasta.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @24mm, f/11, 3.2sek, ISO100, raw
Tekninen kuvanlaatu on objektiivin piirron kannalta vain yksi näkökulma ja laboratoriotestejä mielenkiintoisempaa onkin ehkä kysyä sitä, miten FE 24–70/2.8 GM:n piirto pystyy sen esteettisessä mielessä kilpailemaan kiinteiden linssien kanssa. Piirto on mielestäni hyvää, sillä tärkeintä eli kontrastia riittää maksimiaukosta alkaen ja bokeh näyttää parhaimmillaan erityisesti telepäässä todella hyvältä. Kokonaisuutena piirron ja teknisen kuvanlaadun suhde näyttää minusta parhaimmillaan jossakin 35mm ja 50mm tietämillä, ja välillä erehdyin itsekin luulemaan zoomilla otettuja kuvia kiinteillä linsseillä otetuiksi. Se on aika paljon sanottu zoomista ja viimeistään tässä kohdin jouduin tarkistamaan zoomeihin liittämiäni mielikuvia – ja myöntämään, että monessa tapauksessa FE 24–70/2.8 GM riittäisi omiin kuviini sekä kuvanlaadullisesti että myös esteettisesti.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @70mm, f/2.8, 1/250sek, ISO100, raw
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @35mm, f/2.8, 1/2000sek, ISO100, raw
Jos puolestaan etsitään kompromisseja, niin tietysti zoomin tarjoamassa maksimiaukossa f/2.8 on vähemmän valovoimaa kuin monessa kiinteässä lasissa, esimerkiksi 85mm teleobjektiiveissa on usein tarjolla jotain f/2:n ja f/1.4:n välillä. Valovoiman menetys ei mielestäni ole kuitenkaan kovin suuri kompromissi vaikka jouduinkin muutaman kerran testin aikana turvautumaan Zeissin valovoimaisempaan Batis 1.8/85:een kun kesäyön hämärä laskeutui tarpeeksi syväksi. Optinen kuvanvakaaja olisi ehkä pelastanut nämäkin tilanteet, tai vaihtoehtoisesti uudemman α7-rungon käyttäminen, joista kuvanvakaaja löytyy suoraan rungosta. Suurempi maksimiaukkoon f/2.8 liittyvä kompromissi on mielestäni se, että kaukaisempien kohteiden kanssa bokeh alkaa hapertua hieman aikaisemmin kuin nopeammilla kiinteillä putkilla. Kiinteiden lasien tarjoama suurempi valovoima tarjoaa yksinkertaisesti laajemman toiminta-alueen. Toisenlaista zoom-linssiin liittyvää kompromissia edustaa ehkä objektiivin laajakulma (24mm), jossa halutaan usein, vähän kuvaajasta riippuen, nähdä tiettyä reunaterävyyttä ja kiinteiden linssien veroista piirtoa ei laajassa päässä suurella aukolla yksinkertaisesti saavuteta. Ei FE 24–70/2.8 GM tässäkään suhteessa ihan huono ole ja parin aukon himmentäminen parantaa reunoja jo melkoisesti.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @41mm, f/2.8, 1/2500sek, ISO100, raw
Kiinteiden linssien suosijana minulla oli tiettyjä ennakkoluuloja liittyen zoomien suorituskykyyn, mutta kun lopulta pääsin niiden ylitse ja aloin luottamaan FE 24–70/2.8 GM:n, alkoi kuvaaminen sen kanssa sujua. Zoom-linssin kokeileminen kuukauden ajan opetti minulle viime kädessä ainakin sen, että olen kuvaamisessani korostanut turhan romanttisia käsityksiä kiinteäpolttovälisten linssien suhteesta luovaan kuvaamiseen. Olen erityisesti vaalinut ajatusta, että kiinteään polttoväliin liittyvät rajoitteet katalysoisivat luovuutta, sillä kuvaajan pitää tehdä enemmän työtä sovittaakseen kuvattavan tilanteen kulloinkin käsillä olevaan polttoväliin ja kuvakulmaan. Ehkä näin joskus onkin, mutta todellisuudessa kiinteisiin linsseihin liittyvät rajoitteet voivat yhtälailla myös kuihduttaa kuvallista ajattelua. Huomasin nimittäin testauksen aikana, että kuvatessani välillä kiinteällä linssillä saatoin sovittaa kohdetta pitkän aikaa jollekin tietylle polttovälillä huomaamatta lainkaan sitä, että toisenlainen polttoväli avaisi tilanteeseen uusia mahdollisuuksia. Kun polttoväliä ei voi muuttaa, ei sitä tule myöskään ajatelleeksi. Zoom-linssi pakottaa polttoväliajatteluun, mikä saattaa itsessään avata enemmän mahdollisuuksia myös luovaan tulkintaan.
Kuva: Toni Ahvenainen Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @24mm, f/8, 0.5sek, ISO100, raw
Työkalujen ja luovuuden suhteesta voisi tietysti kirjoittaa paljonkin, sillä valokuvaus on väistämättä teknologian välittämää toimintaa, jossa työkalujen mahdollisuudet ja luonne ohjaavat kuvaajan ajattelua enemmän tai vähemmän. En viime kädessä kuitenkaan usko, että työkaluihin liittyvät valinnat kohottaisivat tai rajaisivat luovuutta ja kuvaamisen mahdollisuuksia jotenkin absoluuttisella tavalla; emme ole työkalujemme muotoilemia mekaanisia koneita vaan ihmisiä, jotka kykenevät reflektoimaan omaa toimintaansa. Luovan kuvaamisen ytimessä sijaitseekin mielestäni tietyn tyyppinen kriittisyys, ongelmanratkaisu ja toiminnanohjaus. Sikäli kun kamerat ovat työkaluja, samanlailla myös valokuvaamisen genret ja konventiot, maailmasta poimitut monenkirjavat vaikutteet, katsomisen ja näkemisen tavat sekä omien tavoitteiden tiedostaminen ovat eräänlaisia luovan kuvaamisen resursseja, joiden kanssa täytyy yhtä lailla työskennellä tulosten saavuttamiseksi. Olisikin ehkä lopulta väärin ajateltu, jos väittäisin, että zoomin kokeilu avasi minulle uusia mahdollisuuksia tai poisti rajoituksia kuvaamisestani. Ennemminkin uskon siihen, että kuvaaminen totutusta poikkeavalla tavalla ravisteli kuvaamisen tapojani ja sai minut reflektoimaan esimerkiksi kiinteisiin linsseihin ja polttoväleihin liittyvää ajatteluani – todennäköisesti sama olisi toiminut myös toisinpäin, jos olisin siirtynyt zoomeista kiinteisiin linsseihin. Sen vuoksi omia kuvaamisen tapoja kannattaa aina välillä päivittää ja haastaa, jotta kuvaamista ohjaava ajattelu ja näkemisen tavat eivät pääsisi ruostumaan.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @70mm, f/2.8, 1/80sek, ISO500, raw
Viime kädessä testistä jäi käteen ainakin se, että Sony FE 24–70/2.8 GM on G-Master -merkin arvoinen ammattilaistyökalu, jonka testaaminen muutti ainakin omia mielikuviani zoom-linsseistä. Yleisesti ottaen GM-tuoteperheen objektiiveissa on ollut kovin vähän kritisoitavaa kuvan- tai valmistuslaadun suhteen, ja vähemmän yllätyksellisesti myös FE 24–70/2.8 GM on erinomaisesti valmistettu objektiivi, joka tarjoaa käyttäjälleen erinomaista kuvanlaatua. Yllätyin testin aikana kuitenkin siitä, että FE 24–70/2.8 GM tarjoaa myös esteettisessä mielessä lähes kiinteiden linssien veroista piirtoa, ja useamman kerran itsekin haksahdin luulemaan zoomilla otettuja kuvia kiinteillä laseilla otetuiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sen, joka haluaa tuoda kuvaamiseensa zoomin joustavuutta, ei välttämättä tarvitse tyytyä kuvanlaadullisiin kompromisseihin. Se on kuitenkin sanottava, että FE 24–70/2.8 GM on ainakin harrastajalle melko kallis objektiivi (esim. Rajalassa 2 399e) ja hinnassa on mielestäni hieman ”Pro-lisää”, mutta toisaalta myös kilpailijoilta vastaavat ammattilaisille tarkoitetut objektiivit liikkuvat samoissa hinnoissa.
Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & FE 24-70 2.8 GM @50mm, f/8, 0.3sek, ISO100, raw
Palautin elokuun alussa FE 24–70/2.8 GM:n Sonylle ja pakkasin kiinteät linssini takaisin omaan kameralaukkuun seuraavia reissuja odottamaan. Olo oli kodikas, vähän kuin olisi palannut pitkältä matkalta takaisin tuttuun ja turvalliseen paikkaan – mutta vähän jäi mietityttämään se, että kiinteisiin linsseihin liittyvä kuvanlaadullinen hifistely, esteettisesti mielenkiintoisen piirron etsintä ja valovoimaisten lasien suosiminen niiden suorituskykyä korostamalla ovat jollakin tavoin pois itse kuvaamisesta – sainhan kesän aikana monia samantasoisia kuvia aikaiseksi myös zoomilla, ja kuten aina, tekniset yksityiskohdat unohtuvat kuvan sisällön edessä. Onkin nimittäin vielä yksi asia, jossa zoomit eroavatkin kiinteistä objektiiveista, ja se on se, että niihin ei liity samanlaista hifistelyn kulttuuria kuin kiinteisiin laseihin. Tämä tekee niistä ehkä vähemmän romanttisia työkaluja kuvaamiseen, mutta samalla kokemus voi olla myös vapauttava kun kuvaamisessa voi keskittyä enemmän itse kuvaan ja asiaan eikä tarvitse käydä foorumeilla nörttimäistä väittelyä siitä, millä valmistajalla on eniten ”mikro-kontrastia” tai ”3d:tä”. Monet ihailemani dokumentaristit ja muut kuvaajat, jotka kykenevät tuomaan kuvaamiseensa aidosti kulttuurisia merkityksiä ja yhteiskunnallista sanomaa, käyttävätkin usein ainoina välineinään juuri näitä vähän värittömiksi koettuja ammattilaisten standardizoomeja. En kuitenkaan usko, että olen ihan äkkiä vaihtamassa pois kiinteistä objektiiveista yhteen zoom-linssiin. Suurin syy tähän on viime kädessä FE 24–70/2.8 GM:n suuri koko. Objektiivi istuu koostaan huolimatta α7-runkoon mielestäni kohtuullisen hyvin, mutta jokapäiväiseen käyttöön se on ainakin minulle yksinkertaisesti liian kookas kuljetettava (ammattilaisille asia on tietysti toisin, koska työn eteen pitääkin nähdä vaivaa). Sen voi kuitenkin ehkä sanoa, että zoomin kokeilu sai minut ainakin pohtimaan omaa kuvaamistani ja välinevalintojani aikaisempaa kriittisemmässä valossa.
-Toni Ahvenainen
