Vahva pelinavaus – testissä uusi Sony α7III

Sony julkaisi helmikuun lopussa uuden kolmannen sukupolven α7III kameran. Yrityksen omien sanojen mukaan kyseessä on α7-sarjan uusi perusmalli ’The basic model’, joka sopii sekä ominaisuuksiensa että hintansa puolesta esimerkiksi vaativalle harrastajalle. Perinteisesti kameravalmistajien tarjoamat perusmallit ovat olleet ominaisuuksiltaan tarkoituksellisen rajoitettuja tehden tuotekatalogissa tilaa kalliimmille huippumalleille – ja käyttäjien on puolestaan odotettu päivittävän kalustoaan askel askeleelta kohti parempia ominaisuuksia sitten kun omat taidot ja ruokahalu kasvavat. Sen vuoksi perusmallit ovat olleet ikäänkuin riisuttuja versioita todellisista huippumalleista ja käyttäjät ovat välillä joutuneet tyytymään suorastaan keinotekoisilta tuntuneisiin rajoituksiin. Pelkäksi perusmalliksi uusi Sony α7III pitää kuitenkin sisällään suorastaan huikean määrän ominaisuuksia ottaen huomioon sen, että runko on asemoitu tuotehiearkian pohjalle Sonyn kolmannen sukupolven α7 -kameroissa. Kamerassa on esimerkiksi täysin uusi 24.2 megapikselin Exmor R -kenno, joka hyödyntää jo Sonyn aikaisemmista rungoista tuttua BSI-teknologiaa, on vakautettu, ja tarjoaa osin jopa parempaa dynamiikkaa kuin paljon kalliimpi α7RIII malli. Rungon AF-järjestelmä on puolestaan lainattu suoraan α9 huippumallista ja kamera kykenee huimaan 10fps-sarjakuvaukseen täydellä liikkeenseurannalla. Tähän päälle vielä kuvanlaadultaan erittäin suorituskykyiset 4K-ominaisuudet, ammattilaisvehkeistä tutut kaksi korttipaikkaa sekä huippumallien ergonomia joystickeineen päivineen – on selvää, että Sony tarjoaa ”perusmallillaan” paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka toisten valmistajien leirissä vaatisivat siirtymistä kalliimpiin huippumalleihin, eikä kaikissa tapauksissa vastinetta aina edes löydy. Kaikkein huomiota herättävin piirre uuden Sony α7III julkistuksessa onkin ollut ehkä se, että Sony on perusmallillaan valmis syömään surutta jopa omien α7RIII ja α9 huippumalliensa myyntiä. Tämä on poikkeava liike verrattuna kameramarkkinoiden perinteiseen toimintalogiikkaan ja sitä ovat ihmetelleet niin tavalliset käyttäjät, kansainväliset arvostelijat kuin myös Sonyn omat brändilähettiläätkin.

Selitys on kuitenkin varsin yksinkertainen. Uusi α7III on ennenkaikkea Sonyn pelinavaus siihen kilpailuun, jota tullaan käymään vuoden 2018 aikana peilittömien kinokameroiden markkinoilla. Tähän asti Sony on markkinoiden innovaatiojohtajana saanut hääriä peilittömien kinokameroiden kanssa yksinään, sillä yksikään muu valmistaja ei ole vielä kyennyt tuomaan omaa peilitöntä kameraansa täyden kennon ammattilaisluokkaan. Canon on kuitenkin jo ilmoittanut epäsuorasti, että se tulee julkistamaan oman peilittömän täyden kennon kameransa vuoden 2018 aikana (jos huhut pitävät paikkansa, niin toimitukset alkanevat vasta vuoden 2019 puolella). Myös Nikonilta odotetaan kovasti peilittömään tekniikkaan perustuvaa seuraajaa maineikkaalle D800-sarjalle. Sony luonnollisesti tietää tämän ja pyrkii nostamaan pelin panokset jo ensimmäisellä kierroksella niin korkeiksi, että se kykenisi saavuttamaan yliotteen markkinoilla. Tämä on myös perimmäinen syy sille, miksi Sony tuo huippumalleihin sisällytetyt ominaisuudet vauhdilla nyt julkistettuun uuteen perusmalliin. Sonyn lanseema slogan ’The basic model’ onkin nähtävä eräänlaisena kuittina muiden valmistajien suuntaan: kilpailijoiden tulisi sisällyttää ainakin nämä ominaisuudet niiden tuleviin peilittömiin kameroihin, jotta ne voisivat olla uskottavia vaihtoehtoja tämän päivän markkinoilla. Samalla Sony asettaa myös ikäänkuin uudet standardit sille, mitä vakavasti otettavan perusmallin tulisi sisältää ominaisuuksiensa puolesta.

Suomessa α7III:sta pääsi ensimmäistä kertaa testaamaan vain viikko julkistuksen jälkeen maaliskuun alussa Kuva&Kamera -messuilla. Jotain Sonyn tämän hetkisestä suosiosta kertoo esimerkiksi se, että pelkästään ammattikuvaajille omistettuna perjantaiaamuna Sonyn esittelypiste oli täysin ruuhkautunut innokkaista testaajista, kun taas Nikonin, Fujin ja Olympuksen pisteet olivat käytännössä tyhjiä (eikä Canonilla edes ollut omaa pistettä messuilla). Olin itsekin messuilla esittelemässä Sonyn uutuuksia, mutta en ehtinyt kokeilemaan α7III:sta juuri sen enempää kuin messuvieraatkaan, sen verran hektistä meno oli ajoittain. Onneksi lainattava demorunko saapui suhteellisen nopeasti Suomeen ja testasin sitä huhtikuun alussa noin viikon verran. Vaikka kovin syväluotaavaa arviota ei näin lyhyessä ajassa tehdä, niin pääsin ainakin päällisin puolin tarkistamaan mistä uutuudessa on kyse ja miten se asettuu suorituskykynsä puolesta verrattuna Sonyn muihin malleihin.

Sony α7III & FE 16-35 2.8 GM @35mm, f/7.1, 1/250sek, ISO100, Jpeg
Kuva: Toni Ahvenainen

Fyysinen olemus
Fyysiseltä olemukseltaan α7III on lähes identtinen jo aikaisemmin julkaistun α7RIII:n kanssa. Sony selvästi tavoittelee täysin yhdenmukaista fyysistä olemusta koko α7-tuoteperheen sisällä. Vain kuvaustilan valintaan käytettävän kiekon päällä oleva lukitusnappi on poistettu α7III:sta, mikä on mielestäni hyvä siirto, sillä erillinen lukitusnappi on täysin turha ominaisuus jo ennaltaan jämäkässä kiekossa ja pahimmillaan vain kömpelöittää kameran käyttöä. Tämän lisäksi α7III:sen takaosassa on käytetty hieman muovia kun taas α7RIII:n runko on valmistettu kokonaan teksturoidusta magnesium-seoksesta. Paljain silmin ero on huomaamaton ja käytännössä marginaalisesti erilaisilla valmistusmateriaaleilla ei ole juuri merkistystä, sillä kokonaisvaikutelma on siitä huolimatta hyvin positiivinen ja jämäkkä.

Kameran takapaneelissa olevia nappeja ja rullia on kohotettu hieman aikaisemman sukupolven α7 -malleihin verrattuna, minkä vuoksi haptinen tuntuma on paljailla sormilla kameraa käsitellessä hyvä. Hanskat kädessä puolestaan tuntui välillä siltä, että napit ovat hieman liian lähellä toisiaan, tai niitä olisi voinut kohottaa vielä aavistuksen verran korkeammallekin. Myös takapaneeliin lisätty joystick on tärkeä ergonominen muutos. Sen toteutus on mielestäni hyvä, sillä se ei ole liian korkea, vaan peukalolle sopiva pieni uloke, jonka avulla tarkennuspistettä saa liikutettua kätevästi niin pysty- ja sivusuunnissa, kuin myös viistosti. Joystickia painamalla tarkennuspiste palaa ruudun keskelle. Jos jotain erityistä kaipaisin joystickin toteutukseen, niin mahdollisuuden määritellä miten nopeasti ja miten suurilla askelilla tarkennuspiste liikkuu kuvaruudun poikki. Vaihtoehtoisesti tarkennuspistettä voi liikutella myös sormin takapaneelin LCD-näytöstä. Tämä onnistuu sekä perinteiseen tapaan niin, että tökkää tarkennuspisteen LCD-näytöltä uuteen sijaintiin, mutta samanaikaisesti myös etsimen läpi katsottaessa – tällöin osa kosketusnäytöstä on omistettu tarkennuspisteen liikutteluun ja se onnistuu kätevästi vaikkapa vasemman käden peukalolla ilman että silmää joutuu nostamaan pois etsimestä. Kokonaisuutena α7III tarjoaa siis monia vaihtoehtoja tarkennuspisteiden kanssa pelaamiselle ja tässä suhteessa kamera on varsin ketterä käsiteltävä.

Myös aukkojen, suljinnopeuksien ja herkkyyksien muutokset onnistuvat kätevästi niille tarkoitetuista rullista. Käytössä on myös erikseen ohjelmoitavia nappeja sekä nyt myös oma ’My menu’, johon saa koottua omat usein käytetyt toiminnot (toki myös kustomoitava funktio-valikko on edelleen olemassa). Tätä nykyä Sonyn kritisoiminen menujen perusteella on tullut lähes rutiininomaiseksi sisällöksi monissa ulkomaisissa arvioissa. On totta, että menut pitävät sisällään melko paljon erilaisia toimintoja ja välillä aika kryptisiäkin lyhenteitä – toisaalta ongelmia aiheuttaa välillä myös se, etteivät kaikki käyttäjät ole vielä omaksuneet täysin peilittömän tekniikan perusteita, minkä vuoksi kaikkia menujen toimintoja on vaikea hahmottaa kokonaiskuvan kannalta. Osa ongelmaa on lopulta myös se, että lähes kaikkien markkinoilla olevien järjestelmäkameroiden käyttöliittymät perustuvat edelleen 80-luvulta peräisin olevalle menu-paradigmalle. Olen täysin samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä kameroiden menuvalikot tulisi päivittää nykyaikaisiksi graafisiksi käyttöliittymiksi. Sonyn menut eivät kuitenkaan ole niin paha peikko kuin monessa arvostelussa on annettu ymmärtää, sillä muutaman harkitun istunnon jälkeen käytössä on usein erittäin hyvin omiin tarpeisiin kustomoitu kamera. Ja sitä paitsi, peilittömät kamerat ovat kokonaisuutena paljon helpompia käytettäviä kuin perinteiset järkkärit, joissa esimerkiksi asetusten välitöntä vaikutusta kuvaan joutuu vain arvailemaan ilman sähköistä etsintä ja optiikan optimaalista tarkennusta kalibroimaan erikseen eri tilanteita varten. Tähän verrattuna muutaman menun läpikäyminen, vaikka sitten sen kuuluisan manuaalin kanssa, on sittenkin varsin helppoa ja vaivatonta.

Sony α7III & FE 16-35 2.8 GM @16mm, f/8, 1/50sek, ISO12800, Jpeg
Kuva: Toni Ahvenainen

Vaikka monet yhdistävät Sonyn α7 kamerat ensisijaisesti teknologiseen innovatiivisuuteen, lepää α7-konseptin tukipiste kuitenkin merkittävällä tavalla myös runkojen fyysisessä olemuksessa. Vuosien varrella Sony on pitänyt kiinni rungon fyysisestä muodosta tuoden siihen vain muutaman millimetrin lisää paksuutta sekä hiukan syvemmän gripin (sekä tietysti myös nappeja ja niiden paikkoja on vaihdeltu). Se, miltä kamera näyttää ja tuntuu, vaikuttaa keskeisellä tavalla kuvauskokemukseen. Osalle kuvaajista Sonyn valmistamien runkojen suhteellisen kompakti koko on kuitenkin häiritsevä ominaisuus, ja erityisesti moni vanhan liiton kuvaaja ihmettelee sitä, miksi Sony ei tee rungoistaan oikeiden DSLR-kameroiden kokoisia. Tällöin keskustelussa puhutaan usein ”työkalusta”, ”oikeasta kuvausotteesta” ja ”luonnollisesta koosta”, mutta pohjimmiltaan keskustelun taustalla tuntuu vaikuttavan sitkeästi vaalittu ajatus ”oikean kameran” mallista, joita olemassaolevien DSLR-kameroiden ajatellaan ilmentävän parhaiten. Viime kädessä kysymys on tietysti selkärankaan menneestä tottumuksesta, mutta vain harva kriitikoista tuntuu ymmärtävän, että perinteinen DSLR-kamera on sekin vain yksi mahdollinen konsepti, jonka Canon loi joskus 1990-luvulla. Ottamatta kantaa DSLR-kameroiden varsinaiseen fyysiseen olomuotoon ja ergonomiaan (minun mielestäni ergonomia on kokoa ja ulkonäköä lukuunottamatta hyvä) konseptin henkisenä rasitteena on siihen tiiviisti kytkeytyvä ”pro-mentaliteetti” sekä suhteellisen vakavaksi luonnehdittava teknis-orientoitunut kuvaamisen tapa, jonka vuoksi ”oikea kuvaaminen” tuntuu välillä olevan vain teknisiltä aloilta valmistuneiden miesten hommaa välineiden ja suoritusten näytellessä toiminnan pääroolia. Tätä vähän tympeääkin perinnettä vasten monien peilittömien kameravalmistajien uudet konseptit ovat minusta kuin tuulahdus raikasta ilmaa valokuvaamisen kentällä, ja samalla myös perimmäinen syy sille, miksi Sonykin valmistaa juuri tämän kokoisia runkoja – kyse on tietoisesta yrityksestä irtaantua siitä perinteestä, jonka Canon ja Nikon ovat hioneet vuosien varrella huippuunsa niin hyvässä kuin pahassakin. Voi tietysti sanoa, että Sonykin on viime vuosina tavoitellut tuotteillaan nimenomaan ammattikuvaajien segmenttiä, mutta fyysiseltä olemukseltaan α7-sarjan kamerat ovat sentään vielä vaihtoehto DSLR-perinteen uurtamalle syvälle uralle valokuvaamisen kentällä, ja linssivalintojen kautta α7III:sta saa tehtyä hyvin kompaktin, mutta samalla myös suorituskykyisen välikappaleen, valon taltioimista ja itseilmaisua varten. Toisaalta perinteisellä DSLR-konseptillakin on edelleen annettavaa monille kuvaajille ja sen vuoksi lienee kaiken kaikkiaan parempi, että erilaisille kuvaamisen tavoille on olemassa erilaisia vaihtoehtoja.

Jos jotain kritisoitavaa Sonyn α7-konseptissa on rungon näkökulmasta katsottuna, niin kyse on sitten sääsuojaukseen liittyvistä epäselvyyksistä. Esimerkiksi α7RIII:sen julkaisun yhteydessä Sony kehui parannelleensa rungon sääsuojausta, mutta ei antanut siitä kovin täsmällistä tietoa. Amerikkalainen Lensrentals purki yhden α7RIII rungoista ja totesi Sonyn todellakin tehneen töitä sääsuojauksen eteen, mutta valitettavasti rungon pohja on jostain syystä täysin suojaamaton. Epäselvät sääsuojaukseen liittyvät maininnat jatkuivat α7III:sen julkistuksen yhteydessä: joidenkin mielestä α7III on yhtä hyvin sääsuojattu kuin α7RIII, toiset taas väittivät sen olevan heikommin suojattu, eikä Sony itse tarjoa mitään kovin selvää tietoa tästä. Käytännössä olen todennut α7-runkojen kestävän ihan hyvin tavallista suomalaista vesisadetta, mutta kaatosateeseen en lähtisi pitkäksi aikaa kuvaamaan ilman asiallista suojaa. Mutta tämäkin on vain yhden käyttäjän vaikutelma eikä siten poista sääsuojaukseen liittyvää epäselvyyttä. Sonyn kannattaisi pistää tämä asia kerralla kuntoon ja tarjota käyttäjille täsmällistä tietoa sääsuojauksen toteutustavasta, kattavuudesta ja käytännön toimivuudesta. Tällä tavoin sääsuojaukseen liittyvän epäselvyyden voisi kääntää imagovoitoksi, sillä samanlaista epäselvyyttä esiintyy myös muilla valmistajilla.

Sony α7III & FE 16-35 2.8 GM @35mm, f/8, 1/320sek, ISO640, Jpeg
Kuva: Toni Ahvenainen

Monipuolinen ja ketterä kamera
Käyttökokemuksen näkökulmasta katsottuna Sonyn paras runko on omasta mielestäni tähän mennessä ollut Sony α9. Erinomaisen kohteenseurannan, toimivan elektronisen sulkimen ja Eye-AF:n ansiosta α9 on todella ketterä ja responsiivinen kamera, joka avasi ainakin minulle ihan uusia kuvaamisen tapoja (lue Sony α9 arvioni täältä). Nyt α7III tuo pöydälle hyvin samankaltaiset ominaisuudet, kuten esimerkiksi suoraan α9:stä poimitun AF-järjestelmän, nopean sarjakuvauksen, elektronisen sulkimen sekä myös hyvin liikettä seuraavan Eye-AF:n – kaikki tämä huomattavasti halvemmassa rungossa (minkä ansiosta α7III:sta on netissä kutsuttu myös välillä eräänlaiseksi mini-α9:ksi, ’the baby α9’). Tämä kaikki lupaa hyvää kuvauskokemusta, mikä onkin inspiraation ohella hyvän kameran tärkeimpiä ominaisuuksia, joskin nämä molemmat asiat määrittyvät aina hieman subjektiisesti kuvaajan maun ja tottumusten mukaan. Sen vuoksi α7III:sta joutuu väistämättä myös vertaamaan Sonyn α9 huippumalliin, vaikka perusmallin ja huippumallin vertailu ei ehkä ihan reilulta vaikutakaan. Noin kahden ja puolen tuhannen euron kysymys kuuluu, onko α7III todellakin miniversio kalliimmasta α9:stä?

Noin viikon verran kameraa testattuani olen sitä mieltä, että Sony α7III ei ole aivan yhtä suorituskykyinen kamera kuin α9, mutta se on kuitenkin useimmille kuvaajille riittävän ketterä ja responsiivinen runko, joka ei käytännössä tunnu kuristetulta lainkaan. Jos esimerkiksi α9 vaikutti kohteenseurannassa suorastaan erehtymättömältä, niin α7III pitää tarkennuksen kiinni kohteessa varsin hyvin, vaikka saattaakin pudota kyydistä silloin tällöin, kun ruudulla on paljon samankaltaista tavaraa tai kun kohde tekee yllättäviä aikaisemmasta poikkeavia liikkeitä (esimerkiksi lähellä minimitarkennusetäisyyttä). Myös Eye-AF toimii hyvin ja tekee ihmiskuvaamisesta nautittavaa, mutta muistelisin senkin toimivan vielä hiukan sitkeämmin α9:ssä, mikä näkyi enemmän ehkä nopeassa sarjakuvauksessa ja toimintaa kuvatessa.

Sony ei ole virallisesti julkistanut mitään yksityiskohtaista tietoa AF-järjestelmien eroista eri rungoissa, mutta puheiden perusteella yleinen käsitys tuntuu olevan se, että sensorin lukunopeudesta johtuvien erojen vuoksi α7III:ssa kohteenseurannan softa-puoli saa dataa vain kolmasosan verrattuna α9:iin. Ero kameroiden välillä ei kuitenkaan käytännössä tunnu näin suurelta, vaan pikemminkin rungot tuntuvat tavallisessa käytössä hyvin samankaltaisilta ja erot ilmenevät vasta kun aletaan siirtymään pois tavallisen kuvaamisen mukavuusalueelta. Yllättävän suurta kuvauskokemuksellista eroa runkojen välillä näyttelee se, että α9:ssä etsin ei pimene lainkaan kuvien ottamisen välillä, kun taas α7III:ssa on lyhyt katkos sekä mekaanista että elektronista suljinta käytettäessä. Tässä kohdin α9 vetää selvästi pidemmän korren ja ero myös tuntuu kuvauskokemuksessa. Toisaalta taas useimmille kuvaajille myös α7III on täysin riittävä, niin kohteenseurannan kuin myös 10fps sarjakuvauksen osaltakin.

Vielä yksi keskeinen ero Sony α7III:n ja α9:n välillä piilee siinä kuinka niiden elekroniset sulkimet ovat toteuteuttu. α7III:n elektronisen sulkimen lukuaika (’sensor read-out time’) on 1/18 sekuntia, kun taas α9:ssä se on 1/160 sekuntia. Tämän vuoksi α7III:sen elektroninen suljin ei sovellu esimerkiksi nopean liikkeen kuvaamiseen, joskin itse totesin sen varsin toimivaksi pitkähköstä lukuajasta huolimatta. Esimerkiksi tavallista kävelyä tai juoksua kuvatessa elektronisen sulkimen hidas lukuaika ei aiheuta huomattavaa vääristymää kuvaan (huom. sensorin lukuaika ei siis ole sama asia kuin valotusaika, vaan esimerkiksi valotusajalla 1/8000 elektroninen suljin valottaa kyllä sensorin valodiodeja juuri tällä nopeudella, mutta valotus tapahtuu ”pikselirivi” kerrallaan ja kaikkien pikselirivien yhteenlaskettu lukuaika on juuri tuo edellä mainittu 1/18 sekuntia). Elektronisen sulkimen hitaasta lukuajasta on enemmän murhetta sisätiloissa, joissa esimerkiksi erilaisten led-valojen virkistystaajuus saattaa aiheuttaa kuvan epätasaista valottumista. Käytännössä tämä näkyy vaaleampina ja tummempina juopina kuvan päällä. Törmäsinkin tähän ongelmaan sisätiloissa melko usein, ja vaikka sen voi kiertää mekaanista suljinta käyttämällä, niin ongelma on ikävä, sillä erilaisten led-valojen käyttö sisätiloissa tulee tulevaisuudessa vain lisääntymään. Teknisesti valmis elektroninen suljin jää siten toistaiseksi vain α9:n herkuksi, joskin pidän äänettömän kuvaamisen mahdollisuutta erinomaisena ominaisuutena myös α7III:ssa, sillä verraten monessa tilanteessa sen käyttö on kuitenkin ongelmatonta.

Sony α7III & FE 16-35 2.8 GM @35mm, f/8, 1/640sek, ISO100, Jpeg
Kuva: Toni Ahvenainen

Runkoon sisällytetty kennovakain on erinomainen ominaisuus ja mahdollistaa terävien kuvien ottamisen käsivaralta verraten pitkilläkin valotusajoilla. Itse pääsin 25mm linssillä parhaimmillaan 0,5 sekunnin valotusaikaan käsivaralta kuvatessa, mikä tosin vaati jo jonkin verran yrittämistä. Mielenkiinnolla testasin vakainta myös Zeissin Batis 1.8/85 linssillä, jossa on myös itsessään optinen vakain. Ensimmäisen sukupolven kennovakaimettomalla α7-rungolla olen päässyt kyseisellä linssillä 1/13 sekunnin valotusaikaan, kun taas uudella α7III:lla pääsin aina 1/3 sekuntiin asti. Ylimääräinen kennovakain selvästi parantaa suorituskykyä ja mahdollistaa esimerkiksi hämärässä valossa alhaisempien herkkyyksien ja paremman kuvanlaadun käyttämisen. Tämän lisäksi se paikkaa rungon tärinää myös tavallisessa arkisessa kuvaamisessa, minkä ansiosta tärähtäneitä kuvia tulee vähemmän.

Etsimen ja LCD-näytön laadusta on kirjoitettu netissä jo paljon, sillä ne ovat kenties helpoimmat sellaiset yksittäiset tekijät, jotka erottavat α7III:sta kalliimmista α7RIII ja α9 malleista. α7III pitää sisällään 2.360 tuhannen pisteen OLED-tekniikkaan perustuvan etsimen, kun taas α7RIII:ssa ja α9:ssä on molemmissa 3.686 tuhannen pisteen etsin sekä nopeampi virkistystaajuus (60 vrt. 120 fps). Tämän lisäksi myös takapaanelin LCD-näytöissä on eroja: α7III:ssa 921 tuhatta pistettä kun taas α7RIII:ssa ja α9:ssä 1.440 tuhatta pistettä. Eron etsimien välillä kyllä huomaa helpostikin, mutta käytännön kuvaamisessa sen merkitys on kuitenkin melko vähäinen – etsinhän on kameroissa sitä varten, että siitä tarkistetaan kuvan fokus, kompositio ja valotus. Kun kohteenseuranta on päällä, α7III tiputtaa vielä resoluutiota jonkin verran lisää (ilmeisesti paremman virkistystaajuuden ylläpitämiseksi), mutta luulen etteivät useimmat kuvaajat edes huomaa tätä ilman erillistä mainintaa. Käytännössä etsinkuva on mukavan suuri (0.78x) ja hoitaa tehtävänsä hyvin, joskin huomasin pari kertaa otettuja kuvia selatessani, että välillä etsimessä esiintyi lievää posterisoitumista (sävyjen porrastumista). Myös etsimen kirkkaus tuntui omaan silmääni aluksi hieman liian kovalta, ja vaikka säädin sitä hieman maltillisemmaksi, ei sisäinen perfektionistini ollut täysin tyytyväinen kirkkauteen sittenkään, sillä nyt valkoiset sävyt tuntuivat liian himmeiltä. Lopulliseksi vaikutelmaksi jäi se, että etsimen kuva ei pidä sisällään kovin laajaa dynamiikkaa, mutta käytännössä sen kanssa kyllä kykenee kuvaamaan hyvin. Todennäköisesti vaikutelmaani vaikutti osin myös se, että silmäni on tottunut ensimmäisen sukupolven α7-kameran etsimeen ja arvioin valotusta liiaksi sen perusteella.

Nettikeskustelujen perusteella monelle on syntynyt etsimestä se käsitys, että se olisi sama kuin kuin toisen sukupolven α7RII:ssa tai α7II:ssa. Vaikka ominaisuuksien valossa asia näyttää tältä, niin kyse ei kuitenkaan ole täysin samasta etsimestä. Esimerkiksi α7RII:sen etsin sai aikanaan kritiikkiä siitä, että manuaalitarkennuksessa käytetty kuvan osasuurennus (’magnified view’) vaikutti epäselvällä tavalla pikselöityneeltä, mikä osaltaan vaikeutti kriittisen tarkennuksen saavuttamista. Kokeilin α7III:sta Zeissin manuaalisilla Loxia linsseillä ja tarkentaminen oli erinomaisen vaivatonta, suorastaan nautittavaa, sillä kuva on suurennettunakin todella terävä ja pysyy vakaana kennovakaimen ansiosta. Tässä mielessä Sony on selvästi parantanut etsintä ja kokonaisuutena arvioisin sen olevan toiseksi paras α7RIII ja α9 mallien jälkeen. Eron huippumalleihin huomaa, ja sen vuoksi esimerkiksi optiseen etsimeen tottuneiden kannattaa tarkistaa ensiksi ehkä α7RIII, mutta käytännössä peilittömiin kameroihin tottuneille α7III:kin ajaa asiansa hyvin – ainakin minulle se on täysin riittävä.

Sony α7III & FE 16-35 2.8 GM @35mm, f/2.8, 1/80sek, ISO640, Jpeg
Kuva: Toni Ahvenainen

Takapaneelin LCD-näyttö on kirkas ja sävykäs, minkä ansiosta kuvat näyttävät todella hyviltä. Oikeastaan vähän liiankin hyviltä, sillä kuten kaikilla muillakin valmistajille, myös Sonylla on panostettu LCD-näytön vaikuttavuuteen. Epäilemättä kyseessä on tärkeä ostopäätökseen vaikuttava tekijä kun kameraa testataan liikkeessä. Itse pitäisin kuitenkin enemmän siitä, että näkisin kuvan sellaisenaan kun se toistuu muiltakin näyttöpäätteiltä katsottuna. Sekä etsin että LCD-näyttöhän ovat vain kuvaamisen apuvälineitä eivätkä kuvien näyttämistä varten, vaikka siihenkin niitä usein käytetään. Tässä asiassa useat kameravalmistajat priorisoivat mielestäni väärin näyttävyyden käytettävyyden kustannuksella, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että raw-formaatissa kuvatessakin kuvaaja näkee aina kameran ohjelmiston leipoman jpeg-kuvan eikä matalakontrastista raw-kuvaa. Minun puolestani tämän hintaluokan ammattilaiskameroissa saisi olla mukana mahdollisuus valita itse se, toimiiko kamera kokonaisuutena jpeg- vain raw-formaatin pohjalta (valotukset, histogrammit, valmiit kuvat, jne.). Joka tapauksessa takapaneelin LCD-näyttö on, jos ei nyt sentään parasta mitä Sony on tähän mennessä valmistanut, niin kuitenkin aivan riittävän hyvä sen pääasiallisen tehtävän kannalta, enkä pitäisi sitä merkitysellisenä erottajana kalliimpiin α7RIII ja α9 runkoihin verrattuna.

Kaiken kaikkiaan perusmallin kompromissit suhteessa kalliimpiin malleihin ovat varsin pienet ja helppo hyväksyä. Tavallisessa käytännön kuvaamisessa A7III onkin lähes yhtä ketterä kamera kuin paljon kalliimpi α9. Käyttökokemusta voisi pilkkoa ja analysoida vaikka kuinka paljon yksittäisten teknisten ominaisuuksien kannalta, mutta mielestäni Sony on onnistunut ennen kaikkea kokonaisuuden kannalta hyvin ja tehnyt α7III:sta sillä tavoin responsiivisen ja nautittavan kameran käyttää, että käyttökokemusta voi esimerkiksi verrata varauksetta perinteiseen DSLR-kameraan. Tarkennus ottaa kiinni napakasti ja toimii hyvin hämärässäkin valossa, laukaisin toimii viiveettömästi ja asetusten rullaaminen on vaivatonta. Hyvän kustomoitavuuden ansiosta kamerasta saa rakennettua itselleen juuri oikeanlaisen työkalun, jossa usein kaivatut asetuksen ovat usein vain yhden napin takana eivätkä menussa. Tämän lisäksi käyttöliittymän pienet viilaukset, kuten esimerkiksi se, että valmiin kuvan suurennus aukeaa suoraan tarkennuspisteeseen, tai että kamera muistaa tarkennuspisteen sijainnin erikseen vaaka- ja pystyasennossa, tekevät kuvaamisesta mukavan sulavaa puuhaa. Ja vaikka jotain pientä hiottavaa ehkä vielä on, kuten esimerkiksi pieni viive asetusten muuttamisessa tai aavistuksen verran turhan jäykkä valotuksenkompensaatiorulla, niin kokonaisuuden näkökulmasta katsottuna α7III:ssa on hyvin vähän moitittavaa. Verrattuna aikaisemman sukupolven α7-malleihin se tuntuu yksinkertaisesti ”valmiilta”.

α7III onkin sen ketteryyden ja hyvin toimivan Eye-AF:n ansiosta eräänlainen unelmarunko dokumentaariseen valokuvajournalismiin, hääkuvaukseen ja muuhun vastaavaan kuvatuotantoon, jossa ihmiset näyttelevät pääosaa. Toisaalta en epäröisi käyttää sitä myöskään toiminta- ja urheilukuvauksessa, vaikka kalliimpi α9 onkin parempi valinta ammattikseen urheilua kuvaaville. Maisema- ja studiokuvaus eivät samalla tavoin haasta käyttökokemusta valokuvajournalismi tai urheilu, mutta yhtälailla α7III soveltuu myös sen tyyppiseen työhön (joskin α7III:sta puuttuu studiotyöskentelyssä tärkeä salamasynkronisaatioportti, mikä puolestaan löytyy α7RIII:sta). Kaiken kaikkiaan käyttökokemuksen puolesta kyseessä on monipuolinen perusmalli, joka soveltuu kiitettävällä tavalla monenlaiseen kuvaamiseen.

Sony α7III & FE 16-35 2.8 GM @35mm, f/4, 1/100sek, ISO1600, Jpeg
Kuva: Toni Ahvenainen

Sony α7III & FE 16-35 2.8 GM @24mm, f/2.8, 1/2000sek, ISO100, Jpeg
Kuva: Toni Ahvenainen

Kuvanlaatu ja dynamiikka
Merkittävä osa Sonyn kilpailykyvystä kameramarkkinoilla perustuu siihen, että maailman johtavana kuvasensoreiden valmistajana yritys kykenee itse suunnittelemaan ja tuottamaan tarvitsemansa sensorit. Sen vuoksi se kykenee myös suunnittelemaan kameroiden tuotekonseptit jo sensoreiden ominaisuuksista lähtien, kun taas moni muu valmistaja on sensorien osalta sen armoilla mitä markkinoilla sattuu olemaan tarjolla (tai mitä kyetään ostamaan joltakin toiselta osapuolelta; vaikkapa juuri Sonylta). Esimerkiksi α9:n tuotekonseptin rakentamisen Sony aloitti jo vuonna 2013 tietäen samalla, että yritys valmistaisi itse sopivassa aikataulussa omalta tuotantolinjaltaan konseptiin sopivan sensorin tietyillä ennalta määrätyillä ominaisuuksilla. Sensorinsa puolesta Sony α9 onkin tällä hetkellä täysin ainutlaatuinen runko kameramarkkinoilla eikä muilla valmistajilla ole ainakaan vielä mitään samankaltaista tarjottavaa, vaikka kilpailua tietysti tarkasti seurataankin. Sony α9 on α7III:seen verrattuna mielenkiintoinen kamera myös siksi, että α9:n ja α7III:n sensoreiden välillä on tiettyjä teknisiä yhtäläisyyksiä, ja vaikka Sony ei ole julkisesti paljastanut mitään yksityiskohtia, niin yleinen oletus tuntuu olevan se, että ne perustuvat ainakin osittain samanlaiselle arkkitehtuurille. Molemmat ovat BSI-tekniikkaa hyödyntäviä 24.2 megapikselin Exmor R -sensoreita, joskin α7III:sta on todennäköisesti jätetty pois ainakin sensorin rakenteeseen upotettu pinottu DRAM-muisti ja ehkä jotain muutakin. Joka tapauksessa on selvää, että α7III:ssa on uusi viimeisimmän sukupolven sensori, eikä esimerkiksi edellisen sukupolven uudelleen lämmitetty kenno kuten α7RIII:ssa.

Edellä mainituista syistä johtuen Sonylta on totuttu kuvanlaadussa odottamaan kovaa suorituskykyä eikä Sony α7III ole tässä suhteessa poikkeus. Sony α7III:sen kuvanlaatu onkin erityisen mielenkiintoinen kysymys myös siinä mielessä, sillä yritys julkaisi vastikään α7RIII:sen (vanhemmalla sensorilla) ja totesi sen tarjoavan parasta kuvanlaatua mitä Sony on tähän mennessä kameroissaan toteuttanut – miten paljon (uudemman sensorin sisältävä) selvästi huokeampi perusmalli jäisi tästä jälkeen? Hämmentävä vastaus on, että ei oikeastaan yhtään, sillä α7III tarjoaa paikoin jopa parempaa dynamiikkaa kuin α7RIII. Natiivilla ISO100-herkkyydellä rungot ovat käytännössä tasoissa ja ISO640 jälkeen α7III tarjoaa dynamiikkaa 1/3 aukon verran enemmän kuin α7RIII (mittaukset ja lukemat peräisin Photonsonphotos.net sivustolta). Jos kuvanlaadussa olisi kyse pelkästä dynamiikasta, niin α7III olisi tällä hetkellä Sonyn paras kamera, mutta kokonaiskuvassa α7RIII vetää edelleen pidemmän korren suuremman megapikselimäärän ansiosta. α7RIII:ssa ei myöskään ole alipäästösuodinta, minkä ansiosta sillä otetut kuvat ovat marginaalisesti terävämpiä kuin α7III:ssa (jos linssit vain ovat tarpeeksi korkealuokkaisia). Joka tapauksessa α7III:sen suorituskyky on erinomainen, ja jotain kuvanlaadusta kertoo esimerkiksi se, että että Sony α7III:ssa on käytännössä saman verran dynamiikkaa kuin vuonna 2014 julkaistussa Pentaxin 645Z:ssa, joka on sentään keskikoon kamera eli pitää sisällään huomattavasti kinokokoa suuremman kuvasensorin.

Toisaalta samanaikaisesti on sanottava, että kokonaiskuvaa katsottaessa kuvasensoreiden kehityksessä ei viime vuosina ole tapahtunut kovin suurta kehitystä juuri edellä mainitun maksimidynamiikan suhteen, mikä osaltaan selittänee yhtäläisyyksiä α7III:sen ja α7RIII:sen välillä. Onkin havahduttavaa huomata, että ensimmäisen sukupolven α7R tarjoaa vielä tänä päivänäkin ISO 100:lla saman verran dynamiikkaa kuin α7III tai α7RIII. Näyttää siltä, maksimidynamiikan suhteen olemme ehkä tulemassa jonkinlaiseen kehityksen päätepisteeseen, jonka jälkeen auttaa vain kennon fyysisen koon kasvattaminen (tai perustekniikan vaihtaminen). Toisaalta korkeilla herkkyyksillä kuvanlaatu on sentään kehittynyt varsin mukavasti. α7III:sen kuvanlaadussa minuun tekikin suurimman vaikutuksen juuri sensorin suorituskyky korkeilla herkkyyksillä. Ennen ei esimerkiksi ollut mahdollista ottaa käsivaralta kuvia pelkässä kuunvalossa, ilman että kuvia olisi pilannut joko kova rakeisuus tai värien sotkeutuminen magentan sävyihin. Nyt kuvat ovat tällaisissakin ääriolosuhteissa ainakin nettikelpoisia siitä huolimatta, että kyseessä oli ISO25600 erittäin vähäisessä valossa. Ei sillä, että käsivaralta kuvaaminen hämärässä olisi itsetarkoitus, mutta parempi korkeiden herkkyyksien kesto tarkoittaa myös parempaa kuvanlaatua niillä tärkeämmillä keskiherkkyyksillä ISO1600 – 6400 tuntumassa. Jotain herkkyyden kasvusta kertoo esimerkiksi se, että Sony α7III tarjoaa saman verran dynamiikkaa ISO1000:lla kuin mitä Canon 5D Mark III saavutti parhaimmillaan natiivilla ISO100 herkkyydellä (sama muuten pätee myös surullisen kuuluisaan Canon 6D Mark II:seen).

Pelkässä kuunvalossa käsivaralta otettu aavistuksen ylivalotettu ”potretti”, jonka valotusta nostettu vielä lisää hieman jälkeenpäin. Alla oleva kuva kengistä demonstroimassa silmin nähtävää pimeyttä.
Sony α7III & ZEISS Batis 1.8/85, f/1.8, 1/30sek, ISO25600, Jpeg

Värit pysyvät kasassa todella hyvin vielä korkeillakin herkkyyksillä. Tämä kuva otettu herkkyydellä ISO12800.
Sony α7III & FE 16-35 2.8 GM @20mm, f/2.8, 1/50sek, ISO12800, Jpeg

Kuvanlaadullisesti α7III kuuluu siis kinokennoisten kameroiden parhaaseen luokkaan, mutta julkistuksen jälkeen netissä on kuitenkin kohistu verraten paljon nk. viiruista (’PDAF stripes’), joita jotkin kuvaajat ovat löytäneet α7III:lla otetuista kuvista. Kyse on sensorin rakenteeseen tai tarkemmin sanottuna vaihetarkennuksen tekniseen toteutukseen liittyvästä rakenteesta, jonka vuoksi tietyissä harvinaisissa tapauksissa kovaan vastavaloon otetussa kuvassa saattaa näkyä ohuita viiruja pienellä alueella. Tyypilliseen tapaan jotkin ovat jo julistaneet kameran täydellisen vialliseksi, ja vaikka ilmiö on ehdottomasti todellinen, on keskustelussa nyt kuitenkin karannut mopo käsistä. Itse en nähnyt ottamassani runsaassa 2 000 kuvassa yhtään viirua, ja toiseksi, sama ilmiö on ollut olemassa Sonyn kameroissa jo ainakin α6000:sta alkaen, useimmat kuvaajat eivät vain koskaan ole tulleet tuottaneeksi niitä edes vastavaloon kuvatessaan sillä ilmiö on harvinainen. Koko viiru-keskustelussa ja kameran lyttäämisessä vialliseksi onkin pikemminkin kyse eräänlaisesta vastareaktiosta markkinakoneiston luomalle hypelle, ja aivan kuten markkinakoneiston luomassa hypessä, myös vastareaktiossa tilanteesta tehdyt tulkinnat ja tunteet ovat suuresti liioiteltuja. Toisin sanoen, keskustelua ei kannata säikähtää vaan asettaa se realistisiin mittasuhteisiin – kyse on netin tuottamasta myrskystä vesilasissa.

Jos itse haluaisin erityisesti nostaa jonkin heikon kulman esiin α7III:sen kuvanlaadusta, niin ehkä sitten sen, että muiden BSI-sensoreiden tapaan myös α7III:sen sensori kuumenee jonkin verran pitkillä valotusajoilla (30 sekuntia ja enemmän), mikä tuottaa kuviin jonkin verran valkoisia kuumia pikseleitä. Vaikka ne ovat suhteellisen helppo siivota pois kuvista, esimerkiksi käyttämällä pitkän valotusajan kohinanpoistoa (’Long exposure NR’) tai myöhemmin Photoshopissa, käyttäytyvät Sonyn BSI-tekniikkaa käyttävät kennot tässä suhteessa heikommin kuin vanhemmat, esimerkiksi ensimmäisen sukupolven α7-kameroissa käytetyt kennot. Tähtikuvaajille tällä saattaa olla jotakin merkitystä, mutta toisaalta korkeilla herkkyyksillä α7III on kuitenkin melkein aukon verran parempi kuin vanha α7R.

Sony α7III & FE 16-35 2.8 GM @16mm, f/8, 1/100sek, ISO100, Jpeg
Kuva: Toni Ahvenainen

Video
Hyvät video-ominaisuudet ovat perinteisesti olleet Sony-kameroiden vahva puoli eikä α7III ole tässä suhteessa poikkeus. Peruskameraksi sen 4K video-ominaisuudet, kuten kuvanlaatukin, ovat suorastaan hämmentävän hyvät ottaen huomioon esimerkiksi sen, että paljon kalliimpi α9 on ominaisuuksien puolesta selvästi tarkoituksellisen rajoitettu eikä pidä sisällään vähänkään kunnianhimoisemmassa videotyöskentelyssä tärkeitä kuvaprofiileita. Sony α7III:ssa ne ovat kuitenkin kaikki mukana (esim. S-Log2, S-Log3 ja HLG). Videon kuvanlaatukin on 4K:lla yhtälailla erinomainen sekä ’Super35’ että ’Full frame’ moodissa eikä moodien välillä ole suurta eroa kuvanlaadussa, mikä tuo tiettyä joustavuutta videotyöskentelyyn. Tämän tekee mahdolliseksi sen, että α7III osaa hyödyntää videossa koko 35mm kennoa, jonka vuoksi 4K video interpoloidaan suurempiresoluutioisesta 6K tallenteesta (myös hidastettu 1080/120p video toimii ilman kroppia ja vieläpä autofokuksen kanssa). Vähäisessäkin valossa videon kuvanlaatu on suorastaan huikean hyvää ja peittoaa hämmentävällä tavalla myös kalliimman α7SII:sen. Videotyöskentelyssä α7III onkin viime kädessä parempi valinta kuin α7SII, sillä paremman kuvanlaadun lisäksi se pitää sisällään muun muassa myös kirkkaamman kosketusnäytön, erillisen kuuloliitännän, pidempikestoisemman akun, nopean usb-portin ym. Näyttääkin siltä, että ainakin tällä hetkellä, ja toistaiseksi ennen kuin α7SIII julkaistaan lähitulevaisuudessa, α7III tarjoaa α7-perheen parhaat video-ominaisuudet.

Muutama kummallisuus video-ominaisuuksiin kuitenkin mahtuu. Ensiksikin still-puolella hyvin hyvin toimiva etsimen suurennus (’magnified view’) ei jostain syystä ole kovin terävä videota kuvatessa, mikä tekee tarkentamisesta ajoittain vaikeaa. Toiseksi 4K30p video (toisin kuin esimerkiksi 4K25p) toimii jostain älyttömästä syystä pienen kropin (1.2) kanssa, mutta se on kuitenkin parempi kuin esimerkiksi useimmissa DSLR-kameroissa. Digitaalisessa ympäristössä tällä on tietysti vain vähän merkitystä ja analogisissakin lähetysjärjestelmissä Suomi kuuluu PAL-järjestelmän piiriin, eli α7III:lla kuvattanee Suomessa enemmän 4K25p -videota, jota A7III tukee mainiosti ilman kroppia.

Sony α7III & FE 16-35 2.8 GM @35mm, f/8, 1/320sek, ISO640, Jpeg
Kuva: Toni Ahvenainen

Loppusanat
Sony markkinoi α7III:sta hyvänä perusmallina (’the basic model’), mutta kyse on jostain aivan muusta kuin ominaisuuksiltaan rajoitetusta ’entry-level’ kamerasta. Todellisuudessa Sony α7III on erittäin kilpailukykyinen kamera ja se tarjoaa selvästi enemmän kuin yksikään muu kamera samassa hintaluokassa – oli kyse sitten ominaisuuksista tai kuvanlaadusta. Epäilemättä α7III tulee myymään todella hyvin niin Sony-käyttäjien kuin myös muiden kuvaajien keskuudessa. Suuren kokonaiskuvan kannalta voi samalla myös todeta, että α7III:lla Sony uudistaa terveellä tavalla kameramerkkien välistä kilpailua markkinoilla. Enää ei ole kyse siitä, että kaksi konservatiivista kamerajättiä kilpailisivat keskenään pienen pienistä muutoksista lähes identtisillä rungoilla, vaan peilittömien kameroiden myötä markkinoille on tullut myös todellisia innovaatioita, jotka tuovat aikaisempaa merkityksellisempiä eroja kameroiden välillä riippumatta siitä, mitä merkkiä kannattaa. Vaikka eri merkeille lojaalit laiteharrastajat näkevät kilpailussa kamppailun merkkien herruudesta, insinöörien ja markkinointiosastojen kilpajuoksusta hyötyvät ennenkaikkea tavalliset ja tervejärkiset käyttäjät, jotka saavat sen ansiosta enemmän rahoilleen vastinetta. Sony α7III ja sen ominaisuudet ovat tästä elävä todiste, sillä harvoin on nk. ’entry-level’ kameran kohdalla tuotu näin suorituskykyisiä ominaisuuksia yhteen runkoon. Kuka esimerkiksi muistaa vielä ajan, jolloin uusista ominaisuuksista keskustellessa väiteltiin lähinnä kääntyvästä takanäytöstä? Vaikka Sony ei ole kaikkien kuvaajien suosikkimerkki, eikä sen tarvitsekaan olla, niin Sony ansaitsee kuitenkin aidosti kiitosta siitä, että se on innovatiivisilla tuotteillaan pakottanut myös perinteisemmät kameravalmistajat astumaan uudistumisen tielle. Pienemmissä kennokokoluokissa toimivat Panasonic ja Olympus eivät kaikesta innovatiivisuudestaan huolimatta tässä vielä onnistuneet, mutta ammattilaisille suunnatut kinokamerat saivat kahden jättiläisen itseluottamuksen horjumaan peilin edessä niin, että niidenkin on lopulta astuttava markkinoiden viitoittamalle tielle.

Vaikka Sony α7III on vahva pelinavaus peilittömien kinokameroiden luokassa, vuoden 2018 aikana odotetaan myös suurella mielenkiinnolla sitä, mitä Canon ja Nikon tuovat markkinoille. Molemmilla on jo ennestään valtavat käyttäjäkunnat, minkä vuoksi on selvää, että tuodessaan oman peilittömän kinokameransa markkinoille ne kykenevät todennäköisesti kasvattamaan markkinaosuuttaan. Toisaalta yrityksen markkinaosuudesta on kovin vähän hyötyä käyttäjälle, jos mukaan ei lasketa esimerkiksi käytettyjen laitteiden markkinoita. Paljon puhutaan myös Canonin ja Nikonin toimintavarmuudesta ja ”kypsyydestä”, mutta nämäkin ovat paljolti markkinajohtajien brändeihin kytkeytyneitä mielikuvia, joita vaalitaan suurella rakkaudella lähinnä niihin sitoutuneiden kuvaajien toimesta. Canonin ja Nikonin kamerat hajoavat siinä missä Sonykin, eikä Sonylla ei ole tässä suhteessa mitään hävettävää (tämän lisäksi Suomessa toimii myös ammattilaisille tarkoitettu Sony Pro Support). Viime kädessä onkin paljon kiinni siitä, minkälaisella konseptilla Canon ja Nikon lähtevät peliin. Onko kyseessä esimerkiksi perinteiseen DSLR-konseptiin ahdettu peilitön tekniikka tutulla fyysisellä olemuksella vai uskaltavatko kamerajätit uudistaa käsitystään kamerasta vahvemmin ja jättää DSLR-konseptin ikäänkuin kakkoslinjaksi olemassaoleville ammattilaisille (molemmille kyllä löytyisi käyttäjiä). Oli miten oli, joka tapauksessa näyttää siltä, etteivät Canon tai Nikon tuo kumpikaan markkinoille peilittömään tekniikkaan perustuvaa huippumallia tyyliin Canon 5D Mark V tai Nikon D900 – yrityksiltä puuttuu yksinkertaisesti kokemusta peilittömän teknologian hyödyntämisestä vaativammissa ammattilaismalleissa, eikä huippukameraa voi konseptin tasollakaan hioa kohdalleen yksinomaan suunnittelupöydällä ilman minkäänlaista kokemusta markkinoiden reaktioista. Onkin uskottavampaa ajatella, että Canonin ja Nikonin ensimmäiset peilittömät kinokamerat ovat ’entry-level’ runkoja, siis eräänlaisia kokeiluja, mutta myös perusmalleja – ja kilpailevat siten suoraan Sony α7III:sen kanssa. Markkinoilla ne tulevat herättämään varmasti paljon huomiota, mutta samanaikaisesti on lähes varmaa, ettei kumpikaan niistä tule pitämään sisällään yhtä kehittynyttä tekniikkaa kuin Sonylla, joka sentään on kehittänyt omia α7-sarjan runkojaan jo kolmanteen sukupolveen asti. Luutuneiden kameramarkkinoiden uusiutumisesta hyötyvät kuitenkin viime kädessä kaikki kuvaajat merkkiin katsomatta.

Kenelle Sony α7III:sta voisi sitten suositella? Ainakin Sony-käyttäjien keskuudessa se on täysin varma valinta, oli kameraa päivittämässä sitten aiemman sukupolven α7 rungosta tai jostakin aikaisemmasta APS-C kennolla varustetusta Sony-kamerasta. Moni varmaan miettii toisena vaihtoehtona myös α7RIII runkoa, mutta käytännön tosiasia on, etteivät useimmat käyttäjät hyödy ylimääräisestä resoluutiosta, ja tietyiltä osin α7III on jopa R-versiota parempi (esim. AF ja dynamiikka korkeilla herkkyyksillä). Pakko myöntää, että tunnen sydämessäni pienen pistoksen, kun kirjoitin aikaisemmin α7RIII:sen olevan todennäköisesti se runko, joka tarjoaa kaikkein eniten ominaisuuksia rahalle. Olin yksinkertaisesti väärässä, sillä en arvannut Sonyn hyökkäävän markkinoilla näin aggressiivisesti (ja toisen sukupolven α7RII oli aikaisemmin tarjonnut kaikkein eniten ominaisuuksia hintaansa nähden). Tällä hetkellä α7III on ominaisuuksiinsa nähden selvästi kaikkein kustannustehokkain runko Sonyn valikoimassa enkä usko, että esimerkiksi videoon erikoistunut tuleva α7SIII muuttaa asiaa millään tavalla (lukuunottamatta ehkä parempia herkkyyksiä ja video-ominaisuuksia).

Entä muut kuvaajat? Jos olisin vahvasti Canoniin tai Nikoniin sitoutunut kuvaaja odottaisin ja katsoisin pelin kaikki kortit ennen kuin tekisin päätöksiä, pitäen kuitenkin mielessä sen, että teknisten innovaatioiden ja ominaisuuksien puolesta Sony on pelissä todennäköisesti ykkönen vielä ensimmäisen kierroksen jälkeenkin, ja että muiden valmistajien toimitukset valuvat todennäköisesti vuoden 2019 puolelle. Sellaiselle kuvaajalle, joka ei ole vielä sijoittanut paljoa muihin merkkeihin ja haluaa siirtyä suoraan kinokennoiseen kameraan, Sony α7III on kuitenkin erittäin varteenotettava vaihtoehto. Ominaisuuksien valossa Sony α7III on tällä hetkellä markkinoiden reippaasti tasavahvin kinokennoinen kamera, ja monessa suhteessa myös paras (esimerkiksi video ja kuvanlaatu). Objektiivit ovat Sonyn järjestelmässä hieman kalliimpia kuin muissa järjestelmissä, mutta toisaalta rahalleen saa myös vastinetta, sillä linssit ovat suorituskykyisiä ja perustuvat uusimpaan tekniikkaan, eikä niiden vanhentumisesta ole pelkoa (vrt. DSLR-järjestelmien linssit). Myös tässä mielessä Sony on varma sijoitus tulevaisuuteen, kun Canon ja Nikon ovat vasta käynnistämässä omia hankkeitaan eikä yritysten sitoutumisesta tai suunnasta ole vielä varmaa tietoa.

Viime kädessä Sony α7III onkin onnistunut julkaisu, ei yksinomaan vain hyvänä kamerana, vaan myös kameramarkkinoiden uudistajana. α7III:lla Sony onnistuu asettamaan uskottavalla tavalla uudet standardit sille, mitä ominaisuuksia vakavasti otettavan peruskinokameran tulisi sisältää – ei enää keinotekoisia rajoituksia, vaan fiksusti valikoituja hyviä ominaisuuksia kalliimmista huippumalleista siten, että ne palvelevat useimpien käyttäjien tarpeita. Kokonaisuutena α7III on myös ”valmis” siinä mielessä, että se on käyttökokemuksen puolesta täysin rinnastettavissa DSLR-kameroihin; responsiivinen ja näpäkkä vailla heikkoja lenkkejä, ja monin paikoin myös ketterämpi kuin kuin monet perinteiset järkkärit. Kuvanlaatunsa puolesta se kuuluu kinokameroiden kärkiluokkaan ja tarjoaa kenties parasta korkeiden herkkyyksien dynamiikkaa ja videota mitä kinokameroissa on tähän mennessä nähty. Kun kaiken lisäksi vielä hintakin on kameran ominaisuuksiin nähden varsin kohtuullinen ja runko rakentuu uusimpien teknisten ratkaisujen varaan, niin tuskin on koskaan ollut yhtä hyvää tilaisuutta siirtyä peilittömän kinokennoisen kameran käyttäjäksi kuin juuri nyt.

-Toni Ahvenainen