Vahvaa kontrastia – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (osa 3)

Jos netistä etsii arvioita Zeissin Loxia 2/50:stä, törmää melko helposti juttuihin, jossa linssi rinnastetaan tai sitä verrataan suoraan Leican hinnakkaaseen 50mm f/2 Summicroniin (1 895 – 5 995 euroa Rajalassa mallista riippuen). Rinnastus on ymmärrettävä, sillä Loxia 2/50 perustuu rakenteeltaan Zeissin samantyyppiseen ZM-sarjan linssiin (Planar T* 2/50 ZM), joka on teknisten ominaisuuksiensa myötä myös suora kilpailija Leican kanssa. Samanaikaisesti vertaus on tietysti myös imarteleva ja antaa ymmärtää, että valitsemalla Loxian ostaja saa legendaarista piirtoa vain murto-osalla siitä, mitä sama laatu maksaisi Leican leirissä. Koska minulla ei ole kokemusta Leican linsseistä, en ota kantaa siihen, onko tämä rinnastus oikea. On kuitenkin selvää, että Loxia 2/50 painii sekä konseptin että oman markkinarakonsa puolesta sellaisessa vertaisryhmässä, missä linssin optiselta suoristuskyvyltä odotetaan paljon – ja myös Zeiss tietää tämän. Sen vuoksi onkin varsin mielenkiintoista nähdä minkälaista piirtoa Loxia 2/50 tarjoaa Sonyn α7-sarjan kameroille.

Loxia 2/50:n optinen rakenne perustuu Zeissin kuuluisaan Planar-konseptiin ja pitää sisällään kuusi elementtiä neljässä ryhmässä. Ominaisuuksiltaan Planar-konsepti viittaa symmetriseen optiseen rakenteeseen, joka tarjoaa terävää piirtoa hyvin vähäisin kromaattisin poikkamin (symmetrisyyden ansiosta poikkeamat mitätöivät toisensa). Sen lisäksi Planar-konseptin erityisenä ominaisuutena on usein mainittu terävyysalueen tasaisuus (low field curvature), mihin Planar myös nimenä viittaa (engl. plane, eli taso).

DSC06616

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/8.0, 1/400sek, ISO400, Raw

Loxia 2/50 on terävä linssi, mikä melkein itsestäänselvyys kun kyseessä on Zeiss. Alkaen maksimiaukosta (f/2) linssi piirtää varsin terävästi, erityisesti kuvan keskellä. Kuvan reunoilla terävyys kärsii hieman, mutta paranee huomattavasti jo f/2.8:n himmentäessä. Silmämääräisesti arvioiden terävyys saavuttaa maksimin jossakin f/4 – f/5.6:n tienoolla ja on erinomaisella tasolla koko kuva-alalla. Vaikka terävyys on tietysti tärkeä ominaisuus linssissä, on sen itseisarvoinen korostaminen tietyn pisteen jälkeen mielestäni turhaa ja Loxia ylittää tämän tason kevyesti.

DSC02565

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/5.6, 1/60sek, ISO100, Raw

Itse vaikutuin enemmän linssin tarjoamasta vahvasta kontrastista sekä hyvistä sävykkäistä väreistä. Erittäin hyvän kontrastintoiston ansiosta kuvissa on potkua ja värien puolesta ne reagoivat hyvin ainakin omiin jälkikäsittelyrutiineihini. Täydellä aukolla kontrasti hieman tippuu, mutta on edelleen varsin hyvä ja ehkä jopa parempi kuin monilla muilla linsseillä. Terävyyden tavoin kontrasti saavuttaa huippunsa f/4:n tuntumassa, jolloin kuvissa tuntuu olevan tiettyä silmää mielyttävää vahvuutta. Tästä eteenpäin kontrastin toisto myös säilyy hyvinkin pieniin aukkoihin asti. Planar-konseptin mukaisesti Loxia 2/50 on myös melkolailla vapaa perinteisistä kromaattisista poikkeamista. Täydellä aukolla niitä joskus esiintyy, mutta ovat varsin helposti korjattavissa jälkeenpäin. Mielenkiintoisella tavalla aberraatioiden tuottamat värivirheet eivät osu yhteen Lightroomin oletusasetusten kanssa kuten useimmilla linsseillä, vaan sävyjä joutuu hiukan säätämään.

DSC04974-Edit

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/5.6, 1/250sek, ISO400, Raw

Sikäli kun linssin terävyys ja kontrastintoisto ovat erittäin hyvällä tasolla, on Loxian tarjoama bokeh monimerkityksellisempi kokonaisuus. Pääsääntöisesti bokeh on pehmeää ja siirtymät terävästä sumealle alueelle sopivia tavalla, joka tekee kuvista parhaimmillaan kaunista katsottavaa. Tietyissä tilanteissa, kuten esimerkiksi lehvästön läpi näkyvässä kirkkaassa valossa, bokehista tulee kuitenkin hieman hermostuneen oloinen. Voikin kenties sanoa, että Loxian tarjoama bokeh ei ole aina olemukseltaan neutraali, vaan se tuo välillä kuviin persoonallisia ja linssin optiseen rakenteeseen perustuvia jälkiä, jotka voivat kuvaajasta riippuen häiritä tai olla häiritsemättä lopullista kuvaa. Stereotyyppisellä tavalla ideaalisen pehmeä Loxian bokeh ei joka tapauksessa ole.

DSC02457

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/5.6, 1/60sek, ISO100, Raw

Vaikka Loxia 2/50 on tekniseltä kuvanlaadultaan kokolailla erinomainen linssi, pitää sen optinen rakenne sisällään myös tiettyjä kompromisseja. Näistä ehkä suurin on etualan bokeh, joka on kontrastin ja terävyyden katoamisen vuoksi pahimmillaan melko ikävän näköistä katsottavaa kun kuvataan suurella aukolla ja etualalla on sopiva häiritsevä tekstuuri. Toisaalta se tulee esiin kuvissa aika harvoin ja on sen puolesta melko hyvin valittu kompromissi. Toisenlaista optista kompromissia edustavat pitkittäiset kromaattiset aberraatiot (sumean alueen värivirheet), jotka ovat varsin helposti nähtävissä suurella aukolla kuvattaessa. Perinteisistä kromaattisista poikkeamista poiketen, niitä ei myöskään saa aina yhtä helposti korjattu jälkeenpäin. Tässä mielessä Loxian rinnastaminen jo edellä mainittuun Leican apokromaattiseen Summicroniin (siihen kalliimpaan) ei ole aivan perusteltua.

DSC04463

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/5.6, 1/320sek, ISO100, Raw

Mitattavissa olevan kuvanlaadun perusteella Loxia 2/50 on joka tapauksessa erinomainen linssi, jos hyväksyy edellä mainitut kompromissit. Toisaalta kuvanlaatua ei voi lähestyä yksinkertaisesti vain teknisenä kysymyksenä, vaan sillä on myös vaikeammin mitattava kulttuurinen ulottuvuutensa. Tällöin puhutaan ehkä mieluummin linssin piirrosta ja siitä, millä tavoin se miellyttää omaa silmää. Tämän tyyppiset makuarvostelmat ovat tietysti aina subjektiivisia, mutta niihin vaikuttavat myös valokuvaamisen konventiot ja se, millaista piirtoa olemme tottuneet näkemään ja arvostamaan esimerkiksi valokuvaamisen klassikoiden kautta. En väitä olevani mikään Zeiss-optiikan tai sitä määrittävän historian tuntija, mutta omissa silmissäni Loxia 2/50:n piirto näyttää jotenkin ”ajattomalta” ja tuo mieleeni pikemminkin modernin 1900-luvun kuin teknologisen 2000-luvun. Myönnän, että netistä saatujen ensivaikutelmien perusteella pidin linssin piirtoa aluksi ehkä turhan yksinkertaisella ja ”ideaalisista mielikuvista” poikkeavalla tavalla kompromissina. Kokeiltuani sitä muutaman viikon ajan itse, aloin kuitenkin arvostaa sen piirtoa aivan toisella tavalla. Kuten monet muutkin, aloin minäkin nähdä siinä jotain varsin miellyttävää.

DSC06406

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/8.0, 1/250sek, ISO100, Raw

Suurella aukolla Loxia tuokin kuviin välillä sopivalla tavalla tiettyä epätäydellisyyttä, joka muistuttaa ainakin minua siitä, ettei visuaalisesti kauniiden kuvien tarvitse aina olla teknisesti ”läpinäkyviä” vaan käytetyn kaluston jälki saa myös näkyä kuvassa. Vaikka bokeh on tietyissä tilanteissa hieman häiritsevä, tuntuu kuitenkin sen siirtymä terävyysalueelta alati pehmenevään taustaan juuri oikealta ja tuo kuviin kenties myös sitä tiettyä ilmettä, josta Zeiss maailmalla tunnetaan. Toisaalta linssin luonteeseen kuuluu myös sen toinen puoli ja kun aukkoa aletaan ruuvaamaan pienemmälle alkaa optinen suorituskyky lähestyä teknistä moitteettomuutta. Pienellä aukolla kuvatessa Loxia piirtääkin paitsi erittäin terävästi ja myös täysin vailla kromaattisia aberraatioita. Huomionarvoista on kuitenkin se, että pienellä aukolla linssi tarjoaa jatkuvasti erittäin hyvää kontrastia. Itselleni poikkeavalla tavalla huomasinkin kuvaavani varsin paljon f/8:n tuntumassa – ihan vain nähdäkseni myöhemmin miltä kuvat näyttävät tietokoneen ruudulta ja miten ne reagoivat omiin kehittämisrutiineihini. Pienellä vaivalla kuvista onkin mahdollista tehdä hyvin näyttäviä kontrastin suhteen. Monet Zeiss-fanit todennäköisesti kysyvät, onko Loxia 2/50 piirtonsa puolesta ”oikea” Zeiss-linssi? Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että kyllä se sitä varmaan on, vaikka pidänkin Zeissin linsseihin liittyvää tiettyä oikeaoppisuuden vaadetta hieman elitistisenä ja tarkoitushakuisena puhetapana. Jos Loxia 2/50:n piirtoa pitäisi kuvata parilla sanalla, sanoisin että se on kontrastista ja vahvaa.

DSC08707-Edit

Kuva: Toni Ahvenainen
Sony α7 & ZEISS Loxia 2/50, f/2.0, 1/1600sek, ISO100, Raw

Sikäli kun Loxia 2/50 on sekä kuvanlaadultaan että piirroltaan erinomainen linssi, voisiko sen luonteessa olla sen lisäksi vielä jotain, minkä ansiosta linssin voisi oikeutetusti sanoa olevan esimerkiksi sellainen klassikko kuin mihin sitä on verrattu monissa muissa netin arvioissa? Olisi houkuttelevaa ajatella, että tavalla jolla erilaiset linssit piirtävät, voisi olla syvempiä yhteyksiä valokuvaamisen visuaaliseen historiaan, ja että linssien herkällä valinnalla kuvaaja voisi ikäänkuin kiinnittyä erilaisiin visuaalisiin kerronnan tapoihin ja koulukuntiin. Rehellisesti sanoen, en kuitenkaan osaa vastata tämän tyyppiseen kysymykseen enkä edes tiedä on se kysymyksenä mielekäs useimmille kuvaajille, jotka etsivät optiikasta pääsääntöisesti terävyyttä. Yleisesti ottaen on myös mahdollista sanoa, että valokuvaamisessa kuvattava kohde, tilanne ja valo vaikuttavat kuvaan huomattavasti enemmän kuin se millä kuvataan. Loxian ansiosta aloin kuitenkin herkistymään linssin piirtoa koskeville kysymyksille ja jouduin myös uudelleen arvioimaan sitä, minkälaisiin mieltymyksiin ja opittuihin odotuksiin oma makuni optisen piirron kanssa viime kädessä perustuu. Omasta mielestäni Loxialla otetuissa kuvissa onkin jotain vaikeasti määriteltävää erinomaisuutta ja vahvuutta, joka esimerkiksi kuitenkin puuttuu muuten erittäin hyvinä pitämistäni Touit-sarjan linsseistä. Tavallaan tämä kokemus sopii hyvin myös Loxia-sarjan laajempaan konseptiin, jossa on pyritty korostamaan tiettyä pysyvyyttä ja valokuvaamisen ajattomuutta. Ehkä oma kokemukseni kertookin viime kädessä siitä, että Zeiss osaa luoda sellaisia tuotteita, joiden luonne on enemmän kuin osiensa summa, ja jotka puhuttelevat kuvaajaa niin älyllisellä kuin myös esteettisellä tasolla.

Vaikka optisen suorituskykynsä perusteella Loxia 2/50 todennäköisesti kiinnostaa monia Sony α7-kuvaajia, saattaa monen kohdalla suurin kysymysmerkki piillä kuitenkin siitä, että kyseessä on manuaalitarkenteinen linssi. Artikkelisarjan viimeisessä osassa kerronkin omista kokemuksistani manuaalitarkennuksen kanssa.

  1. Uutta ja vanhaa – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (0sa 1)
  2. Tehty kestämään – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (0sa 2)
  3. Vahvaa kontrastia – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (0sa 3)
  4. Toisenlainen tapa kuvata – kokeilussa Zeiss Loxia 2/50 (Osa 4)

– Toni Ahvenainen

This Post Has 5 Comments

  1. Markku Autero

    Mitä tuo Loxia maksaa? Itsellä on melkoinen repertuaari vanhoja normaalilaseja, mm 2kpl CZ T* Planar 1,7 50mm, YASHICA ML 50mm 1:2, Super-Multi-Coated TAKUMAR 1:1,4/50mm, SMC PENTAX 1:1,4/50mm, SMC PENTAX -DFA 1:2,8 50mm MACRO, XR RIKENON 1:2 50mm S, XR RIKENON 1:1,4 50mm, Petri 1:1,8/55, KONICA HEXANON AR 50mm F1,8, HELIOS-44M-6 58mm1:2, HELIOS-44-2 2/58, MINOLTA AF 50mm 1:1,7 jne.
    Onko sinulla mitään kokeiluja siitä, miten tuollaiset vanhemmat mf lasit pärjää Sonyn A7 rungoissa suhteessa noihin uudempiin kuten Loxiaan?
    Sinun kaikki kuvat oli otettu staattisista kohteista, joten mf ei ole mikään ongelma, ja eikös tuo Loxiakin ole ihan mf lasi?

    Ystävällisin terveisin,
    markku55

    1. Toni Ahvenainen

      Terve Markku,
      Ja kiitos kommentista. Sulla onkin aika komea kokoelma tuossa 50 millisten luokassa! Loxian ja vanhempien lasien suhteen mieleeni tulee ainakin kolme asiaa:

      1. Vanhemmat lasit ovat kaikki suunniteltu alunperin filmiaikana jolloin digitaalisista sensoreista ei ole ollut tietoakaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat optimoitu filmille, kun taas Loxia on Zeissin optimoima suoraan A7-sarjan kennoille. En ole kokeillut vanhoja laseja kovin laajalti, että en uskalla väittää mitään yleistä niistä, mutta käsittääkseni ainakin hintaansa nähden monet ovat olleet tyytyväisiä hankintoihinsa. Joskus foorumeilla kuvia katsellessa minusta näyttää kuitenkin siltä, että nämä vanhemmat lasit eivät tarjoa ihan samanlailla kontrastia kuin nykyiset tietokonesuunnitellut ja modernia coating-tekniikkaa käyttävät 2000-luvun linssit. Erityisesti Sonyn A7-sarjassa jotkut vanhemmat lasit piirtävät huonosti reunoilta A7R-rungossa ja aiheuttavat värivääristymiä, mikä lienee juuri digitaalisen sensorin ja filmille optimoidun lasin epäsopivuusongelma. Loxiassa tämä kaikki on otettu huomioon ja Zeissin tarkoituksena onkin tarjota sillä ”modernia manuaalitarkenteista optiikkaa” A7-sarjaan.
      2. Loxia eroaa vanhemmista laseista myös sillä tavoin, että linssin tarkennusrengasta pyöräyttäessä kamera nostaa automaattisesti tarkentamista helpottavan suurennoksen etsimeen (magnified view). Tämä on kiva mukavuustekijä ja tekee käsin tarkentamisesta hyvin helppoa – ikäänkuin vanhan ajan vehkeissä, mutta tarkkuus on toista luokkaa suurennoksen ansiosta.

      3. Sitten on vielä tietenkin se etu, että linssi välittää täyden Exif-datan runkoon, eli kuvista näkee myös jälkeenpäin millä asetuksilla tuli otettua. Tämäkin on mielestäni hyvä nykyajan mukavuus. Tästä on A7-II rungossa myös se etu, että rungon kuvanvakain toimii kaikilla viidellä akselilla.
      Viime kädessä en ole varma pitäisikö vanhempia laseja nähdä ensisijaisesti Loxian kilpailijoina. Kun Loxia 2/50 maksaa vähän alle 1000 euroa (mielestäni hintasta väärti), niin on selvää ettei käytettyjen lasien kanssa voi kilpailla samoilla markkinoilla. Zeiss tarjoaakin Loxiaa pikemminkin vaihtoehtona nykyisille AF-linsseille, joita FE-sarjankin kaikki linssit ovat.
      -Toni

      1. Tero

        Eipä taida Loxia:n kanssa A7II:n runkovakain toimia kuin 3:llä akselilla. 5-Axis vaatii optiikalta tarkennusetäisyyden välittämisen rungolle ja sitä ei taida mistään manuaali-Zeissiltä irrota. Tämän voi toki tarkistaa kuvien exif:stä, Sonyn tapauksessa ”Focus Distance 2” kentästä tai vastaavasti voi ihmetellä näkyykö EVF:ssä/LCD:ssä se tarkennusetäisyyden näyttö kun käsin tarkentaa. Ei sillä että tuolla nyt vielä 50 mm lasin kanssa niin suurta merkitystä olisi, mutta tuossa kohtaa Sonyn FE AF-lasit ja esim. Batikset ovat Loxioita himpan edellä.

        1. Toni Ahvenainen

          Terve Tero,

          Ja kiitos hyvästä kommentista. Saatat olla oikeassa tuon asian kanssa. Minulla ei ole itselläni A7II:sta käytössä ja oletin exif-datan riittävän (esim polttoväli) runkovakaimen toimimiseen 5:llä akselilla. Kuten totesit, ei asia kuitenkaan ole ihan noin yksinkertainen. Sääli, että olen tällä hetkellä lomalla enkä kotona, että en pääse samantien tutkimaan tuota ”Focus Distance 2” kenttää. Voisin myös kysellä asiaa Oberkochenista, mutta vastausta ei varmaan tipu ihan saman tien sieltäkään. Selvitän asiaa ja korjaan artikkelia tarvittaessa.

          -Toni

        2. Toni Ahvenainen

          Tarkistin asian Zeissin päästä ja olet Tero oikeassa: Loxiat toimivat Sony A7 kameroiden runkovakaimella vain kolmella akselilla eikä viidellä, kuten aikaisemmin väitin. Kyse on juuri siitä, ettei linssi välitä tarkennusetäisyyttä rungolle erikseen, vain geneeriset Exif-tiedot, kuten aukot ym. Hyvä, että tämäkin tuli korjattua.

          -Toni

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *