Väriestetiikkaa ja monitoreita – artikkelisarja monitoreista 3/3
Kolmiosainen artikkelisarja monitoreista lähestyy loppuaan. Aikaisemmissa artikkeleissa käsittelin monitorimarkkinoiden ansoja ja kävin läpi lyhyesti monitorin hankintaan liittyviä teknisiä seikkoja (osa 1). Sarjan toisessa osassa jaoin kokemuksiani hankkimastani Eizo CG279X monitorista ja yritin avata sitä, minkä vuoksi päädyin kaikista valmistajista juuri Eizoon (osa 2). Nyt artikkelisarjan viimeisessä ja kirjoittamisen suhteen vaikeimmassa osassa yritän johdattaa lukijan ajattelemaan valokuvien väriestetiikkaa hieman teknisistä ajattelutavoista poikkeavalla tavalla – ajattelen, että markkinoiden ja tuotteiden lisäksi artikkelinsarjan tulisi tarjota joitakin ajatuksia myös valokuvien sisältöön liittyen. Perusajatukseni on se, että väriestetiikka on komposition ja valonkäytön tavoin tärkeä osa kuvanrakentamista, mutta sen rooli jää helposti huomaamatta, sillä meillä on taipumus ottaa värit enemmän tai vähemmän annettuina. Artikkelin yhteydessä esittelen myös joitakin omia kuviani ja yritän sanallistaa sitä, minkälaista väriestetiikkaa olen tavoitellut niissä ja millä tavalla lähestyn itse väriestetiikkaa (kuvat kannattaa klikata auki, jotta ne näkee kokonaisina). On kuitenkin selvää, että valokuvien väriestetiikka on aiheena paljon laajempi kuin mitä kykenen tässä käsittelemään tai varsinkaan esittämään omien kuvieni kautta.
Monitoreihin väriestetiikka liittyy sitä kautta, että laadukas visuaaliseen työskentelyyn tarkoitettu monitori tarjoaa työnkulun perustan oman väriestetiikan ja sen yhdenmukaisuuden kehittämiselle. Väitän, että tämäkin on vähemmän ymmärretty näkökulma liittyen monitoreihin, eritoten vähemmän kokemusta omaavien kuvaajien parissa. Uskon, että moni hyötyisi oman työnkulun säätämisestä ja systematisoimisesta. Lopuksi esitän vielä, että sikäli kun väriestetiikasta erotettuna värien toisto ja esittäminen ovat puolestaan puhtaasti teknisiä kysymyksiä, niihin liittyvät haasteet on hyvä ratkaista yhteistyössä sellaisten valmistajien kanssa, joilla on laajasti kokemusta visuaalisen tuotannon tarpeista ja edellytyksistä.
Vaikeasti sanallistettava väriestetiikka
Monilla kuvaajilla väriestetiikkaan liittyviä käsityksiä hallitsee suuressa määrin valokuvaamisen tekninen kieli. Teknisellä kielellä tarkoitan lähinnä kameratekniikan hallinnasta opittua käsitteitä ja ajattelutapoja, kuten esimerkiksi”väritasapainoa” tai ajatusta oikeasta valkotasapainosta. Teknisessä kielessä kuva pelkistyy usein todellisuuden presentaatioksi, ja siten tekninen kieli rajaa samalla myös käsityksiä valokuvaamisen väriestetiikasta: kuvien värit ovat joko ”oikein” tai ”väärin”, eikä niitä nähdä juuri esteettisinä valintoina, puhumattakaan siitä, että ne toimisivat estetiikan tekemisen lähtökohtana. Nettifoorumeilla tämän ajattelutavan voi nähdä esimerkiksi kinaamisena siitä, onko kuvassa ”luonnolliset värit” vai ei. Myös keskustelut kameramerkkien välisistä eroista väritoistossa on saman teknisen ajattelun jatkoa, jossa oletetaan jonkin valmistajan kamerarunkojen tarjoavan ”todellisempia” tai ”parempia” värejä muihin valmistajiin verrattuna (joiden väritoisto on puolestaan ”väärää”).
Luonnollisessa maailmassa värit ovat usein sekamelska vailla järjestystä ja väriestetiikka puolestaan usein järjestyksen rakentamista kuvaan. Yksinkertaisin tapa rakentaa järjestystä on riisua kuvista epäolennaiset ja häiritsevät värit. Ensimmäisessä kuvassa olen rakentanut kuvan sinisten ja mustien sävyjen varaan puhdistamalla taustalla olevan seinän kaikesta ylimääräisestä väristä. Toisessa kuvassa päävärit ovat keltainen, sininen ja harmaa. Tässäkin kuvassa taustan kallio on editoitu yksiulotteisen harmaaksi järjestyksen luomiseksi.
Objektiivinen lähestymistapa väreihin on kuitenkin monesti myös tarkoituksenmukainen valinta – esimerkiksi dokumentaarisissa luontokuvissa, joissa haluamme kohteen värien toistuvan juuri samalla tavoin kuin luonnossakin (lajitunnistus). Samoista syistä myös kaupallisissa tuotekuvissa logojen ja tuotteiden värien objektiivinen toisto on tärkeää. Siten objektiivinen lähestymistapa väreihin ei ole väärä, mutta sitä voi pitää siinä mielessä suppeana käsityksenä väriestetiikasta, että keskittyessään niin vahvasti todellisuuden oikeanlaiseen esittämiseen, se jättää huomioimatta valtavan suuren osan väriestetiikan merkityksestä valokuvaamisessa.
Väriestetiikan ei aina tarvitse olla värien taiteellista editointia, vaan tietyissä tilanteissa myös värien luonnollisuus on tärkeä tavoite.
Onkin mahdollista ajatella, että valokuvaamisen varsinainen väriestetiikka alkaa avautua laajemmin siitä, mihin tekninen keskustelu objektiivisista väreistä loppuu. Toisin kuin kameratekniikkaa, värien estetiikkaa on kuitenkin vaikea lähestyä, sillä värit ovat jollakin tavalla esiverbaalinen ilmiö ja meiltä puuttuu usein täsmällinen kieli, jolla voisimme kuvata väreistä tekemiämme havaintoja sekä erityisesti niiden herättämiä tunteita ja mielikuvia. Väreistä käytävässä teoreettisessa keskustelussa puhutaan nk. konstruktivistisesta havaitsemisen teoriasta, jossa kokemus väreistä toteutuu pitkälti kognitiivisten havaintojen maailmassa (siis pään sisällä), vaikka ilmiöllä onkin fysikaalinen perusta. Kyse ei siten ole värien subjektiivisuudesta, vaikka kokemus väreistä on subjektiivinen. On myös tärkeä huomata, että pelkkä valokuvaamisen tekninen kieli ei riitä väriestetiikan käsittelyyn, vaan vie oikeastaan vain väärään suuntaan, sillä sen tarjoamat käsitteet ovat lähtöisin teknisestä ajattelusta ja ankkuroineet siten objektivismiin.
Väreiltään äärimmäisen pelkistetty tuotekuva, joka nojaa sekä tummien sävyjen pehmeään liukumaan että yksittäisiin aksenttiväreihin (valkoinen, sininen ja punainen).
Väriestetiikasta puhuminen edellyttääkin sitä, että valokuvaaja osaa nähdä; siis nähdä siten, ettei näkemistä hallitse vain järkiperäinen analyysi, vaan kuvaa katsotaan enemmän kokonaisuutena.Värien rinnasteisuus ja niiden muodostamat erilaiset vaaleus- ja sävykontrastit, suuret ja pienet alueet, kuviot ja tekstuurit sekä värisoinnut joko toisiinsa pehmeästi liukuen tai rajusti törmäten muodostavat monenlaisia aistimuksia. Värit voivat vaikuttaa kuumilta tai kylmiltä, lempeiltä tai väkivaltaisilta, kuivilta, kylläisiltä, tukkoisilta, kosteilta, ehjiltä, rikkinäisiltä ja niin edelleen – aistimustemme kirjoa rajaa pelkästään kielemme ja ilmaisukykymme. Kun näemme kuvan värit esimerkiksi sopusointuisina tai ristiriitaisina, mielemme virittyy samankaltaiselle taajuudelle kuvan kanssa ja tulkitsemme kuvaa helpommin tuosta lähtökohdasta käsin.
Tällöin myös teknisiä puutteita, kuten esimerkiksi valotuksen virheitä, värien vääristymiä tai kohinaa/rakeisuutta kuvan pinnassa, ei nähdä vain tekniikan näkökulmasta, vaan laajemmin valokuvaamiselle ominaisena estetiikkana.Valokuvauksen historia onkin täynnä merkittäviä kuvia, joita ei ole välttämättä valotettu tai edes tarkennettu oikein, mutta niiden tekniset puutteet ovat tuottaneet tietyn tyyppisen valokuvaestetiikan repertuaarin – joka on usein paljon mielenkiintoisempi kuin teknisesti oikein toteutettujen kuvien objektiivinen ja kliininen pinta. Siten väriestetiikka on paljon muutakin kuin ”oikean valkotasapainon” käyttöä ja mielenkiintoiset esteettiset valinnat sijaitsevatkin usein teknisten valintojen ulkopuolelleulottuvilla alueilla.
Vastavärien varaan rakentuva kuva, jossa erilaisten vastavärien riitosointuinen käyttö korostaa surrealistista näkymää. Päivänvalossa sama näkymä olisi yksinkertaisesti vain banaali.
Värien visuaalisuutta valokuvauksessa on mahdotonta rajata yksinomaan teknisiin näkökulmiin senkin vuoksi, että visuaalisiin kokemuksiimme on aina sekoittuneena emotionaalisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Esimerkiksi värien yhteydestä tunteisiin on kirjoitettu paljon. Värien on ajateltu vahvistavan tietyn tyyppisiä tunteita, esimerkiksi punaista on pidetty aktiivisuutta lisäävänä värinä, kun taas vihreän on ajateltu rauhoittavan. Sinistä on puolestaan pidetty kylmänä tai introspektiiviseen ajatteluun viittaavana värinä. Fysiologista yhteyttä värien ja tunteiden välillä ei ole kuitenkaan löydetty, vaan kyse on pikemminkin kulttuurisesta oppimisesta, jonka vuoksi olemme oppineet assosioimaan punaisen aktiiviseksi väriksi, vihreän rauhoittavaksi ja niin edelleen. Tämä ei kuitenkaan mitätöi värien vaikutusta tunteisiin, vaan se pikemminkin selittää kulttuurilla sitä, miksi käytämme värejä tietyllä tavalla ja koemme ne tietyllä tavalla.
Väriestetiikaltaan suureen keltaiseen pintaan nojaava kuva. Portaat pitävät sisällään keltaisen vastavärinä melko huomaamattoman sinisen pohjavärin. Kuvaushetkellä keltainen seinä heijasti tosiasiallisesti keltaista väriä joka puolelle portaikkoon ja kaiteisiin, mutta väriesteettisen vaikutelman tuottamiseksi kuvan jokainen elementti on korjattu erikseen.
Tunteiden lisäksi väriestetiikka kantaa valokuvissa myös muita kulttuurisia merkityksiä. Esimerkiksi filmille otetut 70-luvun värikuvat näyttävät värien suhteen täysin erilaisilta kuin nykyajan digikuvat,ja herättävät sen vuoksi myös katsojassa erilaisia tuntemuksia ja merkityksen tekemisen tapoja. Kuvien väriestetiikka voi kantaa mukanaan esimerkiksi aikakauteen liittyviä konnotaatioita, jotka vaikuttavat siihen, miten kuvaa tulkitaan. Elokuvien maailmasta voi nostaa esimerkiksi Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood -elokuvan, jossa elokuvan tarkkaan suunniteltu värimaailma johdattaa katsojan tietyn tyyppiseen tunnelmaan, tukeutumatta kuitenkaan esimerkiksi vanhojen filmien emulointiin tai siihen, että elokuvasta olisi tehty vanhannäköinen keinotekoisesti. Päinvastoin, kuva on terävää ja tarkasti mietitty väriestetiikka hyödyntää taitavasti länsimaisen kulttuurin kuvastoja.
Kulttuuristen ja emotionaalisten konnotaatioiden lisäksi kokeneet kuvaajat osaavat usein hyödyntää väriestetiikkaa oman kuvaajaidentiteettinsä rakentamisessa; siis tehdäkseen kuvista tunnistettavia siten, että ne erottuvat toisten kuvaajien ottamista kuvista. Esimerkiksi Steve McCurryn valokuvauksellinen tyyli on rakentunut vahvasti Kodachrome filmin tarjoaman rajallisen dynamiikan ja väriestetiikan varaan. Kun McCurry siirtyi käyttämään digikameroita, hän siirsi saman väriestetiikan hyvin tarkasti myös ottamiinsa digikuviin ja kuvasi tätä valintaa välttämättömäksi edellytykseksi digitaalisuuteen siirtymisen kannalta. Tänä päivänä McCurryn väriestetiikka ei ole enää aivan yhtä värikylläistä ja Kodachromennostalgiaan nojaavaa, mutta se on joka tapauksessa tunnistettava osa hänen tyyliään. Oli McCurryn valokuvaestetiikasta ja sen esittämistavoista mitä mieltä tahansa, on selvää, että väriestetiikan tietoinen hallinta on keskeinen osa hänen tyyliään.
Toisena esimerkkinä kuvaajasta, joka hallitsee hyvin väriestetiikan, voisi olla vaikkapa SaulLeiter. Leiter nojaa kuvissaan rajoitettuihin väripaletteihin, käyttäen kompositioissaan usein suuria strategisia väripintoja sekä epätavallisia kehystämisen tapoja, kuin myös ikkunoiden heijastumia ja abstrakteja ihmishahmoja. Filmin väriestetiikka on vahvasti läsnä, mutta Leiter ei kuvaa sen varassa samalla tavoin kuin McCurry, vaan rakentaa kuvansa usein tietoisesti valittujen suurten koko kuva-alaa hallitsevien väripintojen ympärille. Leiterin omaperäiset kuvat varmasti erottautuisivat muista myös ilman tätä rohkeaa väriestetiikkaa, mutta juuri värien vahva käyttö tekee hänen kuvistaan esteettisesti nautinnollista katseltavaa; itse vertaisin kokemusta esimerkiksi vahvasti maustetun ruuan maisteluun.
Perhekuvissa ja lapsuuden väriestetiikassa pyrin nojaamaan eräänlaiseen tulkintaan filmin värikylläisyydestä: haluan kontrastiset värit ja lämpimät ihonsävyt (lapsuuden kesämuistot), mutta en tunnetta siitä, että kuvasta olisi yritetty tehdä keinotekoisesti vanhentuneen näköinen. Siten kuvien väriestetiikka ei pyri emuloimaan mitään erityistä filmiä (ja sen puutteita), vaan pikemminkin nojaa kulttuurisiin mielikuviin filmin värikylläisyydestä.
Väriestetiikka siis kantaa mukanaan laajan kirjon erilaisia merkityksiä, ja joita hallitsemalla kuvaaja voi vaikuttaa siihen, minkälaisen vaikutelmia hänen kuvansa tuottavat. Väriestetiikasta puhutaan kuitenkin vain harvoin valokuvauksen yhteydessä. Haluaisinkin nostaa värien merkityksen komposition ja valonkäytön rinnalle yhtenä valokuvan rakentamisen keskeisenä elementtinä. Hyvän väriestetiikan suunnittelu alkaa jo ennen kuvaamista ja se voi olla tarkasti harkittua samalla tavoin kuin kompositio, rajaus ja valonkäyttö. Ehkäpä juuri elokuvissa väriestetiikan suunnittelu on pisimmillään, sillä elokuvan toteuttaminen edellyttää tarkkaa suunnitelmallisuutta alusta loppuun. Elokuvien värimaailma saattaa edustaa esimerkiksi vastakkainasettelua sankarin ja pahiksen välillä, tai sillä voidaan erottaa eri maailmoiden väliset tunneilmapiirit toisistaan (Denis Villeneuven Dyyni). Esimerkkejä riittää elokuvien maailmassa loputtomiin, mutta samanlainen ajattelu näkyy harvemmin valokuvauksessa.
Kun hyvää väriestetiikkaa näkee valokuvissa, se voi olla esimerkiksi objektiiviselta vaikuttavaa, mutta samalla tarkasti harkittua ja suunniteltua. Yhtälailla se voi olla myös liioiteltua, elokuvista vaikutteita ottavia (GregoryCrewdson), tai tarkoituksellisen ohutta. ”Hyvät värit” ei siis välttämättä tarkoita vahvoja tai todellisuutta korostavia värejä, vaan sama voi päteä yhtälailla lähes värittömiin kuviin tai täysin keinotekoisiin värimaailmoihin. Kyseessä on aina esteettinen valinta, jota perustelee usein kohteen luonne tai se, että kuvaaja haluaa välittää tietynlaisen tunnelman.
En malta olla sanomatta vielä jotakin digikameroiden tarjoamista jpeg-kuvien nk. default-väreistä. Moni kuvaaja käsittelee kuviaan, koska kokee digitaalisten kameroiden värien olevan jollakin tavoin ”kliinisiä” tai epämielenkiintoisia. Monille esimerkiksi filmin teknisesti epätäydellinen sävymaailma on edelleen mielenkiintoisempaa kuin digikameroiden neutraali toisto. Vaikka kameroiden värien käsittely on mielestäni kehittynyt ja luonnollisen näköinen kuva on parhaimmillaan kaunista katsottavaa, mielestäni digikameroiden vakioidun värimaailman hyljeksimisellä on kuitenkin selvät syynsä. Kyse on siitä, että teknisesti objektiiviset ja neutraalisti tallennetut värit tarjoavat varsinaisen väriestetiikan näkökulmasta yhtä vähän pureksittavaa kuin kompositio, jota ei ole ajateltu millään tavalla tai hyödyntämätön valonkäyttö. Neutraali tekninen toisto ei estetiikan näkökulmasta ilmaise oikein minkäänlaisia merkityksiä ja valokuvat pelkkinä todellisuuden objektiivisina tallenteita ovat suurin piirtein yhtä mielenkiintoisia kuin elokuvat ilman näyttelijöitä, juonta tai tunteita. On kuitenkin täysin uskottavaa ajatella, että nykyisten tai ehkäpä juuri 2000-luvun alun varhaisten digikameroiden vielä varsin kehittymätön (surkea) värintoisto näyttäytyy myöhemmin samalla tavoin mielenkiintoiselta ja nostalgian sävyttämältä kuin filmi tämä päivänä.
Filmin estetiikkaa kaipaavat voivat turvautua erilaisiin filmiemulaatioihin, joilla saa parhaimmillaan luotua varsin hyvin filmiä vastaavanlaisen tunnelman kuvaan. Väriestetiikaltaan tämä kuva tuo mieleen ehkä jopa värikylläisen diafilmin.
Väriestetiikka voi rakentua myös yksittäisten värimieltymysten varaan. Itse koen erityisesti digitaalisten kameroiden tuottamat vihreän sävyt omaa silmääni ärsyttävinä. Sen vuoksi tykkään editoida vihreät usein enemmän omaa silmääni miellyttäviksi, kuten esimerkiksi tässä kuvassa olevat melko sammahtaneet vihreät.
Hyvin kalibroitu monitori on tärkeä ammattimaisen työskentelyn väline
Väriestetiikan kehittämisen kannalta hyvä visuaaliseen työskentelyyn tarkoitettu monitori on tärkeä työkalu, jonka merkitystä ei aina oikein ymmärretä kuvaajien keskuudessa. Monitoreista käydyssä keskustelussa toistuu esimerkiksi usein sama argumentti, jonka mukaan monitoriin on hyödytöntä panostaa, sillä omat tarkasti säädetyt kuvat toistuvat toisten näytöillä kuitenkin ”väärin”, eikä värejä voi siten hallita. Toisen mielestä keskinkertaiset monitorit ovat parempia, koska niitä käyttämällä saa kuvansa näyttämään hyviltä myös toisten ihmisten näytöillä. Ja jossain vaiheessa joku jaksaa lopulta aina muistuttaa, että kaikki ihmiset näkevät värit eri tavalla – mikä ei pidä paikkaansa.
Tämän tyyppiset argumentit ilmentävät mielestäni hyvin sitä ongelmaa, että valokuvien väriesteettistä ulottuvuutta ei tunnisteta omassa tekemisessä tai valokuvaamisessa laajemmin, vaan kuvien värimaailma nähdään usein”annettuna” – ja monitori laitteena, jota käytetään pelkästään kuvien katselemiseen, ei niiden luomiseen. Samanaikaisesti kokeneet kuvaajat ja ammattilaiset panostavat kuitenkin paljon oman värimaailman ja -estetiikan luomiseen. Kun katsoo mitä tahansa tarpeeksi merkittävää visuaalista toteutusta, esimerkiksi suurta elokuvatuotantoa, on selvää, että värejä hallitaan tosiasiassa erittäin tarkasti läpi koko tuotannon. Jo pelkkä ajatus sellaisesta Hollywood spektaakkelista, jossa värien hallintaan ei olisi panostettu (koska ihmiset kuitenkin katsovat sen erilaisilta näyttölaitteilta), on monella tapaa epäuskottava. Samalla tavoin myös valokuvauksessa pitkälle edenneiden kuvaajien portfoliot ilmentävät usein visuaalista yhtenäisyyttä, jossa myös yhtenäisellä värimaailmalla on tärkeä tehtävä. Oman valokuvauksellisen tyylin luomisessa johdonmukainen visuaalinen yhtenäisyys onkin tietyllä tavalla koko tunnistettavuuden selkäranka: kun kuvia yhdistää tunnistettava visuaalisuus, kuvaaja identiteetti kiinnittyy siihen ja erottaa kuvaajaa muista kuvaajista. Mikäli kyse on kaupallisesta toiminnasta, tukee visuaalinen yhtenäisyys myös kuvaajan uskottavuutta ja luotettavuutta asiakkaan silmissä. Harrastelijoiden portfolioissa puolestaan näkee usein sitä, että kuvien visuaalinen olemus, värit ja tyyli vaihtelevat kuvasta toiseen, ja vaikka kyse olisi onnistuneista kuvista, kokonaisvaikutelma jää ohueksi yhtenäisyyden puutteen vuoksi.
Siten visuaalisuuden tunnistaminen, arvostaminen ja omien kuvien havainnointi laajemmin kuin pelkästään teknisestä näkökulmasta on väriestetiikan ydintä – ja taito, jota pitää osata kehittää itsessään. Laadukas visuaaliseen työskentelyyn tarkoitettu monitori on puolestaan työväline, jota käytetään, ei pelkästään kuvien katsomiseen, vaan kuvien aktiiviseen havainnointiin ja editoimiseen. Monitori voi tarjota estetiikan kehittämiselle hyvän perustan, mutta vain jos sitä osataan ajatella sillä tavalla.
Monitoriin ja työnkulkuun panostaminen voivat auttaa kehittämään väriestetiikkaa
Visuaaliseen työskentelyyn tarkoitettu monitori muodostaa välineellisen perustan väriestetiikan kehittämiselle. Koska värit aistitaan havainnoimalla, laadukas, tarkasti kalibroitu ja pitkään vireessä kestävä monitori on ainoa oikea ikkuna valokuvien todellisiin väreihin. Se muodostaa tärkeän kiintopisteen ja muuttumattoman perustan, ei vain yksittäisen kuvan väreille, vaan laajemmin oman väriestetiikkaan liittyvälle havainnoinnille, vertailulle ja ajattelulle. Tätä ei voi korostaa liikaa, sillä värien havainnointi ja väreihin liittyvän estetiikan kehittäminen on vaikeaa – sen vuoksi perustan on hyvä olla kunnossa. Jokainen kuvankäsittelyä enemmän harrastanut tietää, että miten vaikeaa on esimerkiksi sanallistaa jonkin toisen kuvaajan toteuttamaa väriestetiikkaa. Monesti tiedämme vain, että haluaisimme jotenkin saavuttaa saman tyyppisen värimaailman, mutta emme tiedä miten. Hyvä monitori antaa luottamuksen sille, että havainnoin kuvia aina samalta muuttumattomalta perustalta ja vuodesta toiseen sellaisella tavalla, että makuni ja taitoni pääsevät kehittymään tältä kestävältä pohjalta. Siten monitori on kuin käsityöläisen erikoistyökalu, joka pysyy vuosikymmenestä toiseen samana ja mahdollistaa hienojakoisen kehityksen materiaalin käsittelyssä.
Kameran tallentamat ”luonnolliset värit” eivät useinkaan näytä katsojasta luonnollisilta, sillä kohteisiin sekoittuu erilaisia värejä heijastumien, varjojen ym. vuoksi. Katsojalla on myös tiedostamattomasti mielessään eräänlainen ideaalikäsitys kohteesta, joita kuvan pitää tukea, jotta se voidaan mieltää ”luonnolliseksi” (’memory color’). Tässä kuvassa värien suhteen on korjattu ihonsävyt (kirkkaus ja lämpö), mukulakivet (neutraalius), talon seinän molemmat osat (neutraalius) ja syvennyksen varjo (sininen sävy), musta nahkatakki (neutraalius), harmaa pusero (neutraalius), farkkutakki (sininen sävy), valkoiset sukkahousut (neutraalius). Tuloksena on kuva, joka palvelee katsojan odotuksia ja näyttää sen vuoksi luonnolliselta.
Keskinkertaisen toimistonäytön ongelma väriestetiikan kehittämisen kannalta on siinä, että toiminnan perustukset ja työnkulku ovat usein sekaisin. Näyttöä ei ole kalibroitu tai jos on, niin sen on kalibroitu ”joskus” ja ”jollakin tavalla”, paneeli hukkaa sävy- ja värialasta tummimmat ja kirkkaimmat sävyt ja lopulta tekemisestä puuttuu usein myös oikeanlainen orientoituminen kuvien havainnointiin. Tällöin koko lähestymistapa kuvien väriestetiikkaan jää helposti sumeaksi, jos sitä edes ajatellaan. Lopputuloksena syntyy hajanaisia toisistaan poikkeavia kuvia, jotka eivät ilmennä mitään yhtenäistä näkemystä. Jos perusta on vino, niin talostakin tulee usein vino. Mikäli vielä kuvaamisen välineet ja tavoitteet vaihtuvat samalla kaiken aikaa, niin kuin innostuneille ja tekniikkaorientoituneille kuvaajilla helposti käy, ei pitkäjänteiselle kehittymiselle yksinkertaisesti jää tilaakaan.
Kuvia joiden väriestetiikka perustuu pitkälti tummiin sävyliukumiin ja siihen, että silmä kykenee hädin tuskin erottamaan kuvien kohteita niiden varjoista. Jokaisessa kuvassa varjojen syvyys on jälkikäteen ja tarkoituksellisesti tuotettua.
En halua väittää, etteikö toimistonäytölläkin voisi tehdä hyvää jälkeä, sillä osaava tekijä onnistuu sellaisellakin, jos on totuttanut silmänsä siihen ja oppinut kompensoimaan näytön puutteet. On kuitenkin selvää, että hyvällä näytöllä homma on yksinkertaisesti vain helpompaa ja se mahdollistaa myös nopeamman kehityksen. Tavallista toimistonäyttöä käyttävältä puuttuvat paitsi hyvä työkalut, usein myös laajemmin systemaattinen ote koko tekemiseen. Toisaalta se on täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävääkin, sillä kuvaamisessa on paljon opittavaa, ja monessa suhteessa väriestetiikkaan liittyvät kysymykset nousevat esiin vasta sitten kun muut selvemmin tunnistettavat osa-alueet ovat jo melko hyvin hallinnassa.
Samanaikaisesti on myös tunnustettava, että laadukaskin monitori on viime kädessä vain väline. Se ei automaattisesti auta ketään paremmaksi kuvankäsittelijäksi. Se ei myöskään auta sanallistamaan niitä erilaisia kokemuksia ja haasteita, joita kuvien väriestetiikkaan voi liittyä. Lopulta se ei myöskään anna vastauksia sille, mihin suuntaan omaa väriestetiikkaa olisi kehitettävä tai kerro edes sitä, miten omaa väriestetiikkaa voisi kehittää. Väriestetiikan sisältö ja filosofia on keksittävä itse, mutta hyvä visuaaliseen työskentelyyn tarkoitettu ja tarkasti kalibroitu monitori tarjoaa tukevan perustan näiden kysymyksen pohdinnalle ja asiassa kehittymiselle.
Tein viime kesänä matkan Utölle ja halusin luoda retkeä koskeviin kuviin oman tunnistettavan väriestetiikan, joka koskisi pelkästään tätä yksittäistä matkaa. Estetiikan lähtökohdaksi valitsin jossain määrin rosoisen luonteen sekä erityisesti keltaiseen/magentaan perustuvan pohjasävyn, jonka pyrin viemään kuvissa mahdollisimman pitkälle rikkomatta kuitenkaan kuvien uskottavuutta.
Loppusanat
Olen kirjoittanut edellä paljon siitä, että tekninen ajattelu ei tarjoa hyvää lähtökohtaa väriestetiikan kehittämiselle. Sikäli kuitenkin, kun väriestetiikasta erotettuna värientoistossa on pohjimmiltaan kyse fysiikasta ja tekniikasta, olen vahvasti sitä mieltä, että valokuvaajan kannattaa sijoittaa sellaiseen monitoriin, joka on suunniteltu erikseen visuaalista työskentelyä varten. Artikkelisarjan aikaisemmissa osissa olen jo kuvannut sitä, miten visuaaliseen työskentelyyn suunniteltu monitori eroaa tavallisista toimistonäytöistä (laajat väriavaruudet, toiston tarkkuus, laitetason kalibroitavuus, jne.). Olen myös nostanut esiin joitakin esimerkkejä siitä, millä tavoin markkinoilla annetut lupaukset eivät aina välttämättä pidä paikkaansa tai minkä vuoksi asiat saattavat olla hienojakoisempia kuin annetaan ymmärtää (tästä enemmän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa).
Värityöskentelyyn, värien toistoon ja niiden havainnointiin liittyvät tekniset haasteet onkin hyvä ratkaista yhteistyössä sellaisten valmistajien kanssa, joilla on laajasti kokemusta visuaalisen tuotannon tarpeista ja edellytyksistä. Itse valitsin Eizon juuri siitä syystä, että monet visuaalisen työn tekijät graafikoista valokuvaajiin ja videoeditoijiin pitävät merkkiä alan standardina (tästä enemmän artikkelisarjan edellisessä osassa). Luonnollisesti myös muilta valmistajilta voi löytää laadukkaita monitoreita, mutta ainakin toistaiseksi Eizo on vielä kokonaisuuden kannalta muutaman askeleen edellä muita ja ansainnut paikkansa auringossa. Nyt artikkelisarjan lopussa toivon, että artikkelit ovat tarjonneet tietoa, uusia ajatuksia ja ennen kaikkea inspiraatiota kaikille niille, jotka ovat kenties hankkimassa uutta monitoria tai muuten vain kiinnostuneita oman väriestetiikkansa kehittämisestä.
– Toni Ahvenainen
